Hoitajan elämä ei aina ole helppoa. Ei ole vain ilon ja onnistumisen tunteita, on paljon muutakin. Pääasiallisesti olet onnellinen, kun pystyt auttamaan toisia. Olet iloinen ja hyvä hoitaja. Jotkut potilaista ovat iloisia ja kiitollisia. Muistavat aina sanoa kiitos ja useasti vielä moneen kertaan. Tämä piristää aina hoitajan päivää. Niinkin pieni sana, kuin kiitos. Siinä pienessä sanassa on paljon voimaa. 

Mitäpä sitten, jos et saakaan kiitosta? Ei sillä, että kiitoksen takia tätä tekisimme, mutta se on vain mukava bonus, joka on aina kiva kuulla. Jospa yrität auttaa vilpittömästi ja potilas vain haistattelee sulle. No niitäkin päiviä tulee. Koitat sanoa rauhallisesti asiasi ja toimia hienovaraisesti, potilasta kunnioittaen. Ja yhtäkkiä sua lyödään ja sut haukutaan maan rakoon. Koitat rauhoitella, mutta potilas käy säälimättä päällesi ja lyö ja repii sua hiuksista. Huutaa, että tappaa sut. Niin, sellaisiakin päiviä on. Teet töissä vaaratilanteesta ilmoituksen, käyt tarvittaessa lääkärissä  ja saat ajan psykologin juttusille. Olet mustelmilla ja suhun sattuu. Hoitajiin kohdistuva väkivalta on arkipäivää. Jokainen hoitaja on luultavasti kokenut enemmän tai vähemmän tällaisia tilanteita. Ne eivät ole mukavia tapahtumia. Ne ovat väärin, mutta silti kaikesta huolimatta jatkamme työtämme ja yritämme parhaamme.

Yleensä riskitapaukset hoidetaan aina kahden hoitajan turvin. Tämä käytäntö on sen vuoksi, että kaksi on aina yhtä parempi. Toisen hoitajan väliintulo voi pelastaa tilanteen. Joskus tilanne voi käydä niin vaaralliseksi, että toinen hoitaja soittaa hätäkeskukseen ja pyytää apua. Hoitajat koittavat perääntyä tilanteesta ja mahdollisemman neutraalisti, ettei vain milläänlailla provosoisi potilasta. 

Lievemmät tapaukset ovat omassa kategoriassaan raskaita. Esimerkiksi viime viikolla kohtasin vastarintaa kahden asukkaan kanssa. Toinen potki, koitti lyödä ja sylkeä. Kirosi ja haukkui. Kyseessä hieman dementoitunut henkilö, joka pistää hanttiin ja on viimeiseen asti hankala. Sitten kun olet saanut tarvittavat toimet tehtyä, toinen sanoo, että olet sinä kiltti tyttö. Kiitos. Sitä ennen on ollut täysi sota päällä. Joskus se on hankalaa, kun asukas ei ymmärrä, että me hoitajat yritämme auttaa ja kaikki on hänen omaksi parhaaksi. Jos toinen elää vuodessa 1960 ja luulee ovensa kotona.. Ja juuri käynyt kotona saunassa. Ei aina niin helppoa, esimerkiksi suihkuttaa asukas näillä lähtökohdiltaan, mut normipäivä.

No sitten se toinen tapaus. Menet asukkaan luokse ja toinen huutaa samantien, että painu sinä ämmä helvettiin täältä. Koitan sanoa, että sulle pitää antaa eräs tärkeä pistos. Toinen jatkaa huutoa ja kiroilua ja koittaa ajaa rollaattorin päin jalkojani. Kehoitan häntä rauhoittumaan ja tästäkös hänellä käpy palaa. Hän huitoo nyrkillä, silmät seisoo päässä ja hänestä huokuu raivo. Kerron, että tämä on hänen omaksi parhaaksi. Hänen terveytensä kannalta tärkeää. Siinä hän sitten alkoi kuittailemaan, kuinka tiedän kaiken ja että mikä on hyväksi jne. Sellasta. Hänellä on erilaisia ongelmia, jotka hän itse tiedostaa ja ne hänen elämäänsä haittaavat, mutta ei silti suostu, että asioita alettaisiin tutkia ja saisi hoitoa, joka kohentaisi elämänlaatua. Kaikilla on itsemäärämisoikeus ja sitä tulee kunnioittaa. Itse olen kuitenkin kohtuu jääräpäinen ja kylmän viileä hankalissakin tapauksissa. Pyrin rauhoittelemaan ja keskustelemaan. Kertomaan lääkkeen tärkeydestä ja mitä seurauksia lääkkeen jättämisestä voi tulla. Nyt kaiken raivon ja turhautumisen keskellä näkyi pilkahdus toivoa. Kehoitin häntä istumaan ja kysyin voisinko pistää lääkkeen hänelle? Hetken hän siinä tuumaili ja hampaita kiristellen suostui. Olin kokoajan varuillani, jos hän tulistuu ja nyrkki heilahtaa. Sain laitettua pistoksen ja kiitin tästä. Lopuksi hän sanoi, ettei tämä ole minun ja ylipäänsä hoitajien vika, vaan häntä vain ärsyttää. Hänen tilanne on ikävä, mutta elämänlaatua olisi kyllä mahdollista parantaa, jos vain hänen egonsa sen sallisi. Mutta edelleenkin, normi päivä.

Hommassa on kaksi puolta. Olemme asukkaan omassa kodissa. Siellä tulee kunnioittaa asukkaan itsemääräämisoikeutta (kuten kaikkialla) sekä mennä hänen ehdoillaan, me olemme kuitenkin vieraita. Hänellä on oikeus pyytää hoitajaa poistumaan ja kyllähän me pienen suostuttelun jälkeen poistumme jos tulosta ei synny. Sitten se hoidollinen puoli. Olisi hyvä saada asukas ymmärtämään, kuinka tärkeää on saada lääkkeet. Olisi myös hoitaja jolta saisi apua arjen pieniin ja suuriin asioihin, kuten peseytymisessä, kodinhoidosta jne. Mutta ei. Apu ei kelpaa, koska ohjaksissa on ego, joka ei anna periksi. Joskus ihminen ei vain ole tottunnut pyytämään apua, joten ei sitä osaa ottaa vastaankaan. Jotkut ajattelee, että aiheuttavat hoitajalle vain ylimääräistä työtä, sanoen "ei nyt tarvitse auttaa, voit mennä seuraavan luokse, kyllä minä pärjään" meiningillä. Tai sitten on sairaus, joka on muuttanut ihmisen olemusta ja näin ollen tekee työstä haastavampaa, esimerkiksi kivut, muistisairaus tai mielenterveysongelmat tuovat omat haasteensa. Käytös muuttuu ja sen myötä ihminen käyttäytyy ihan eritavalla, kuin terveenä. Ajoittain ihminen voi olla lähes normaali, mutta huonona päivänä kaikki on totaalisen huonosti. 

Hoitajana ymmärrämme, että potilaan huono päivä ja siitä aiheutuva agressiivisuus tai vastaava ei ole kohdistettu meihin henkilökohtaisesti. Yritämme ymmärtää ja auttaa. Joskus kuitenkin haukkuminen satuttaa ja voi tuntua jopa henkilökohtaiselta. Potilas manaa, että olet niin huono hoitaja ja tyhmäkin kaikenlisäksi. Ettemme tiedä mistään mitään ja olemme ärsyttäviä ämmiä, jotka voisi painua helvettiin. Se, että potilas kaataa niskaasi kilokaupalla paskaa ja pitäisi vain hymyillä ja koittaa tehdä työnsä. Joskus hoitajakin on väsynyt ja omalla tavallaan potilas pääsee salakavalasti vaikuttamaan hoitajaan ja tulee ns. "menee tunteisiin" tila,  eli pilaa nyt alkuun ainakin hyvän päivän ja saa hoitajan hetkeksi, jos toiseksikin turhautuneeksi ja ärtyneeksi. Varsinkin, jos sama vääntö jatkuu päivästä toiseen, alkaa se hiljalleen kuluttaa voimavaroja. Suurimmaksi osaksi valitukset menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta ei aina.. Tähän päälle vielä hankalat omaiset, jotka eivät usko, ymmärrä tai halua ymmärtää, että esimerkiksi oma vanhempi käyttäytyisi vaikkapa agressiivisesti, jonka vuoksi emme ole saaneet käytettyä potilasta suihkussa ja haju muistuttaa kutakuinkin mädäntynyttä ruumista. Joskus vielä potilas värittää tilannetta ja kertoo, ettei hoitajat auta, vaikka kuinka pyytäisi. No kuten arvata saattaa, omainen uskoo kaiken ja tulee avautumaan asiasta meille hoitajille. Eivät he voi uskoa, että esimerkiksi heidän ihana isänsä kykenisi moiseen. Mutta omainen on useasti sokea tällaisille tilanteille, eli ei usko tai sitten potilas osaa käyttäytyä omaisten läsnäollessa ja puhuu omaiset pyörryksiin. 

Mutta kaikesta tästä huolimatta me olemme hoitajia, me emme lannistu helpolla tai anna periksi. Meidän jokaisen sisällä on se luontainen hoitaja ja hoivaaja, joka jatkaa päivästä toiseen ja on pirun ylpeä siitä, että on hoitaja. Jokainen Hoitaja tekee arvokasta työtä, ihan jokainen. Muista säkin kunnioittaa hoitajia. He tekevät parhaansa. Heille kertyy ääretön määrä ylityötunteja ja palkka on työmäärään ja olosuhteisiin nähden liian pieni, mutta siltikin he tekevät tätä työtä. He tekevät sitä sydämellä. Kiitos.