Kävin maanantaina katsomassa ystäväni Vilman pikkuista vauvaa. Olin sohvannurkassa ja pidin vauvaa sylissä, nuuskuttelin, katselin ja ihastelin häntä. Ne pienet sormet ja varpaat. Pikkuruiset korvat ja nenä. Oijoi. Koko paketti oli niin uskomattoman pieni. Vähän jännitti, kun ei ole aikoihin ollut tekemissä niin pienen kanssa, mutta pian se taas muistui mieleen. Vauvan kanssa olo on lähes terapeuttista, mutta siitä isommat ovat hieman raskaampia, koska höpöttävät taukoamatta ja vaativat jatkuvasti huomiota. Lähinnä viihdyn 0-2 vuotiaiden kanssa. Juuri ennen lähtöä vauva väänsi kamalan hajuiset paskat ja alkoi kitistä. Tässä vaiheessa oli hyvä lähteä kotiin. Ei paskavaippoja, ei huutoa. Vauvat ovat ihania niin kauan, kun eivät ole omia.

Kävin myös toisen ystäväni Hannen kanssa tiistaina kahvilla ja shoppailemassa. Meillä on aina super hauskaa yhdessä. Höpötellään kaikesta ja nauretaan paljon. Meidän reissut on hullun hauskoja. Ihan mitä vaan voi sattua. Nyt ei mitään suurempia kömmähdyksiä sattunut. Saamme turhan useasti ihmiset sanattomiksi ja hämmentyneiksi jutuillamme. Heitämme enemmän tai vähemmän huonoa läppää. Perus päivä. Kuuntelin ystävän päivän polttavat aiheet eli lähinnä mieskuviot ja puitiin niitä perinteiseen tapaan. Itse en nyt lähtenyt avaamaan sanaista arkkuani aiheeseen liittyen, koska halusin pitää huolettoman päivän ilman murheita. Päivä oli oikein onnistunut ja mukavaa oli. Se piristi kummasti. 

No sitten keskiviikko ja perus ankeus. Kyselin ystävääni Pinjaa syömään, mutta hän ei jaksanut lähteä. Hänellä on nyt paljon kaikkea ajateltavaa ja arvasin ettei hän taida lähteä syömään, mutta ajattelin kuitenkin varuiksi kysäistä. Käymme eräässä mukavassa pienessä kahvila-ravintolassa syömässä. Siellä on hyvät ja maukkaat ruuat sekä ihanaa lattea. Täytyy koittaa pian taas päästä sinne herkuttelemaan. Noh mitäs muuta. Olin kotona koko päivän ja katsoin Netflixistä ohjelmia. Mies tuli illalla kotiin ja olin taas perus vittumainen itseni. Sanoinkin miehelle, että jos olisin sä niin en mä kyllä kattelis omaa toimintaani. Huokaus. En mä tiedä mitä mä tekisin itselleni. Pitäis varmaan pakata kamat ja lähteä jonnekin helvetin Siperiaan ja alkaa erakoksi. Haluaisin vaan nää omat ajatukseni järjestykseen ja nauttia elämästä, mutta näköjään se on mahdoton tehtävä. Jos jotain hyvää pitää sanoa niin se, että kuumat-kylmät aallot on vähän tasaantunut ja en tee enää kuolemaa. Eivät ne nyt kokonaan ole loppuneet, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Varmasti olokin paranee hiljalleen, kun nää helvetin hormonit tasoittuu. On tää naisen elämä vaikeeta, mutta näillä mennään edelleen.