Aihe on tänään erittäin naisellinen. Kyseessä on sekaisin olevat hormonit. Kuinka naisen elämä voi joskus olla niin kovin vaikeaa. Joskus lienee hieman laimea ilmaisu, aina tai ainakin joka toinen tunti on varmasti lähempänä totuutta. 

Mikä on nyt muuttunut siitä normaalistikin kiukkuisessa ja stressaantuneessa itsessäni? Vastaus lienee kierukan poisto ja vaihto ehkäisykapseliin, tarkoituksena hoitaa ja ennaltaehkästä pitkäaikaisen sairauden etenemistä. Tällä hetkellä sairauteni uinuu, mutta koskaan ei voi tietää milloin paholainen nostaa päätään ja.. No pilaa elämäni. Olen päättänyt, etten anna sairauden enää nujertaa itseäni. Pelko on kuitenkin jossain syvällä mielessäni, aina. Kierukasta luopuminen oli harmillista, koska siitä oli saatu hyvä vaste sairauteen, mutta muita ongelmia alkoi ilmenemään yhä useammin. Lopulta oireet muuttuivat joka päiväisiksi ja oli tehtävä päätös. Päädyin vaihtoon. Kyllähän sitä mielessä pyörii onko tämä oikea vaihtoehto. Olenko taas kohta leikkauspöydällä, sitä en tiedä. Jos näyttää, että sairauteni nostaa rumaa päätään, lisätään vielä tabletteina otettava hormoni ja seuraillaan tilannetta. Kaikenlisäksi aloitin vielä Estring renkaan käytön, joka sisältää estrogeeniä ja hoitaa paikallisesti limakalvoja koka ehkäisee taas mahdollisia muita ikäviä pikku vaivoja. Eli lisää aina niin ihania hormoneja. Ei kiva, mutta näillä mennään. 

Ehkäisykapseli laitettiin kaksi viikkoa sitten. Huuuh. Ei kai sitä muuta voi sanoa. Olen ollut totaalinen hormonihirmu. Mielialani ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Pääasiallisesti olen loukkaantunut ja polttanut käämini mitä ihmeellisimmistä asioista. Kaikki on tuntunut ärsyttävän ja olen alkanut raivoamaan. En normaalisti raivoa. Manaan ja valitan kyllä, mutta tämä on jotain erilaista. Nyt oikeasti vedän sellaisia kieppejä että oksat pois. Mielessäni on kauhea turhautuminen ja tekisi mieli hakata päätä seinään. Vedän jonkinlaiseen paniikkiiin. Onneksi mies on ymmärtänyt tai ainakin koittanut ymmärtää. Harmittaa tällainen. Ai niin ja sitten nämä kuumat aallot ovat ihan oma lukunsa. Vuoronperään on kuuma ja sitten kylmä. Kun saa peiton päälle tai vaatetta lisättyä tulee tuskallisen kuuma ja hikoilen, kuin sika. Vaatetta vähentäessä tilanne kiepsahtaa päälaelleen ja olen hetkessä syväjäässä. Argh. Yöt menee ihan päin persettä, kun kuumat ja kylmät aallot vuorottelevat noin 30 sekunnin, max. Minuutin välein. Vaihdan asentoa miljardi kertaa ja oloni on hirveän tukala. Olen niin väsynyt, että itkettää.

Olisiko vielä joitain ikäviä piirteitä, joita voisin saada "piristämään" päivääni? Aaa, niin se Estring rinkulan renkula. Omg. Se voi tehdä mahdollisesti joitain oireita. Okei, eli heippahei vain normaali elämä. Ei, ei ja ei. Nyt koitan alkaa ajattelemaan positiivisemmin, se auttaa. Eikö? Huokaus. Eiköhän kaikki järjesty ajallaan, sitten kun niiden kuuluu järjestyä. Siihen asti olen päätähtenä tässä elämänpelissä. Jippikayjei, lucky me. 

No mikä on tämän oppi tai oivallus, hyvä puoli? Jokaisesta huonosti asiastakin pystyy löytää jotain hyvää. Let's see. No en mä oikeasti normaalisti RAIVOA tällatavalla. Mikä parasta, tämä on luultavammin ohimenevää.. Hope so. No jos tilanne tasaantuu, voin mahdollisesti päästä eroon muista ikävistä oireista ja harmeista. Ei saatana tätä liibalaabaa jaksa kyllä enää jatkaa. Alku tekstin oon kirjoittanut parina edellisenä yönä ja sillon olo on ollut näköjään himpun verran positiivisemmalla puolella. Tänään se ei ole sitä todellakaan, joten en kyllä tuota lätinää jatka enempää. 

Tänään on ollut super huono päivä. Lähes koko päivän kk-aallot (kuumat ja kylmät) on piinannut mua. Mieliala on ollut totaalisen paska. Masentaa ja väsyttää. Edellinen yö oli niin tuskaa, kun en saanut nukuttua. Päikkäritkään ei onnistunut, joten olin ja olen edelleen kuoleman väsynyt. Käytiin mun porukoilla ja mä valitin vaan surkeaa elämää ja salakavalaa masennustani. Parisuhdekriisi veti mut täysin pois raiteiltaan. Mieli pirstaloitui ja elämän ilo vain katosi. Myös tiukka ruokavalio, jonka olen joutunut aloittaa terveydellisistä syistä harmittaa. Kaikki herkut on kielletty. Maidoton, vehnätön = viljaton ja sokeriton = vaalea sokeri ym. Makeat herkut on poissa laskuista. Voi saatana. Huokaus. Mutta ei auta, kun kroppa ei kestä niin sitten se ei kestä. Porukat ehdotteli, että menisin lääkärille, mutta en nyt halua lääkärien selityksiä kuunnella, koska eivät kuitenkaan mitään järkevää sano tai tee. Ja lääkkeitä en ainakaan halua enempää dosettiini. Tarkoitus olisi, että saisin lääkkeitä muutenkin vähennettyä. Mulla on vaikea unettomuus ollut jostain neljä vuotiaasta asti, joten lääkitykseni on vallan kirjava ja mielenkiintoinen. Unettomuudestani voisin joskus kirjoittaa ihan oman postauksen. Siitä, kuinka nukun vain kemiallista unta, kun aivoissa on muutama piuha mennyt sekaisin luonti vaiheessa. Siitä joskus toiste lisää. Mihin jäinkään tässä surullisessa tarinassani.. Niin siitä lääkäriin menosta. Olen käynyt elämäni aikana paljon lääkäreillä sekä intensiivisessä psykoterapiassa ja sain elämäni kuntoon. Pääsin tekemään työtäni ja matkustelemaan ja asiat ovat olleet monta monta vuotta hyvin. Nyt olen vaan ajautunut masennuksen partaalle. En luultavasti vielä pahaan, ehkä lievään, joka tällä menolla vaihtuu kyllä keskivaikeaan masennuksen, jos en saa asioitani kuntoon. Harmittaa se suhdekriisi ja oma toimimattomuuteni, joka mut tähän on ajanut. Suurimpana kolauksena kuitenkin se, että mies meinasi lähteä.. Siitä se syöksykierre alkoi. Tämänkin illan olen itkenyt. Silmät punaisena ja turvonneena. Niiiskuttanut ja niistänyt.

Ikävät ajatukset pyörii päässä.. Suojamuurit on ja pysyy tiukasti ylhäällä, jolla suojaan itseäni. Se tietenkin tekee sen, että tietoisesti ja tiedostamattani (kumpaakin yhtä aikaa) ajan miestä pois luotani, kun haluaisin vain olla yksin. Niin totaalisen yksin. Kun ei tarvisi tehdä mitään, vain maata ja tuijottaa kattoa. Syödä joskus ja jouluna ja hitto olla vaan ilman mitään häiriöitä, yksin. Kärsiä ja olla omassa helvetissäni yksin. En halua rasittaa muita ongelmillani, koska kaikilla on omat murheensa. Ja kaikenlisäksi mä kyllä pärjään. Tarvitsen vain aikaa ja yksinäisyyttä. Mutta se kuinka kauan tarvitsen aikaa on hyvä kysymys. Ehkä se on viikkoja tai kuukausia. Pahimmillaan käperryn itseeni ja olen yksin, erakoidun. Suurimmat ongelmat tulee aina parisuhteista. Mut on tarkoitettu olemaan yksin, mutta aina menen kokeilemaan uudelleen ja joka hiton kerta tulee turpaan. Koskahan sitä oppis? Vastaus on nyt. Jos suhteeni kaatuu, niin sitten tulen olemaan yksin lopun elämäni. Olen niin jo pidempään suunnitellut, mutta aina mennyt rakastumaan ja kantanut sitä faktaa mukanani, etten ansaitse toista ihmistä rinnalleni. Olen tarkoitettu olemaan yksin. Nyt olen jo reilut kolmekymmentä vuotta vanha ja oppinut lopullisesti mikä kannattaa ja mikä ei. Seuraavaa suhdetta ei enää tule. En anna itseni kiintyä kehenkään. Yksin on parhain. Sillon voi vain kinastella itsensä kanssa ja saada lopulta asiat kuntoon, kun on hetken miettinyt ja nukkunut yön yli. Silloin olen vain mä ja mun mielipide. Olen yksin.. 

Toivottavasti seuraava postaus on positiivisempi.