Olen tässä pitänyt pari viikkoa omaa lomaa. Tuulettanut harmaita aivosolujani. Ei se kyllä oikeastaan mitään lomailua ole ollut. Olen mietiskellyt asioita omassa päässäni ja ollaan puhuttu Sasun kanssa. Varmaan jokaisena päivänä ollaan puhuttu. Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että jatkaminen ei vain enää kannata. Jotain on kuollut. Meillä oli keväällä sellainen pieni ongelma, joka söi luottamusta, mutta ajattelin pääseväni siitä yli. Olen tullut siihen tulokseen, että asia pomppaa aina mieleeni, joten se ei ole reilua kummallekaan. Jos jokin rikkoo sen hiuksenhienon ja herkän luottamuksen, sen palauttaminen vaatii paljon töitä. Joskus vain suojamuurini nousevat ja ne eivät enää koskaan laskeudu. Nyt suojamuurini ovat jääneet ylös ja ne pitävät mut turvassa ja kasassa, etten menetä sitä herkkää tasapainoa. Myös se, että olen vannoutunut olemaan yksin loppuelämäni jyskyttää takaraivossa. Olin jo itselleni luvannut, etten enää ikinä ala seurustelemaan, mutta tapasin Sasun ja päätin kerran vielä yrittää. Aina tässä kuitenkin käy näin.

Olen niin hankala persoona, hankala ihminen. Näen itseni yksinäisyydessä. Sasu tietää, että yksinäisyys ja oma rauha kuuluu keskeisesti elämääni. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, sitä ei pysty kiertämään tai kumoamaan. Se vain on. Stressaan itsestäni ja stressaan toisesta ihmisestä. Stressaan sitä, että olen huono puoliso ja näen toisessa menetetyt mahdollisuudet. Toinen tietoisesti alistuu tai valitsee elämän mun kanssa, joka ei ole oikein. Sen kautta näen, mitä kaikkea toinen menettää. Hänellä olisi ehkä mahdollisuus saada parempi elämä, parempi parisuhde. Läheinen, intiimi kanssakäyminen on loppunut.. ei ole enää sanoja ja tekoja, ei sitä halua ja nautintoa. Tunnen kytevää tuskaa sisälläni, joka odottaa roihahtamista. Se roihu polttaa kaiken tuhkaksi. Aina rakkaus ja välittäminen ei riitä. Joskus jotain kuolee hiljaa ja elämät ajautuu erilleen. Tuska ja yksinäisyys tulee olemaan sisimmässäni vielä pitkään. En tiedä poistuuko se koska vai poistuuko se ollenkaan, en tiedä. 

Tunnen helpotusta, vapautta ja riemua, mutta myös suunnatonta epävarmuutta ja pelkoa siitä, kuinka tulen pärjäämään. Ennen olin vuori, nyt olen hiekkalaatikon hienoa hiekkaa, joka lentää tuulen mukana. Töitä täytyy taas tehdä, että saan itseni kokonaiseksi, ehjäksi ja vankkumattomaksi. Olen kuitenkin oppinut näiden kahden vuoden aikana paljon. Päivääkään en vaihtaisi pois. Kaikki opettaa ja antaa eväitä tähän loputtomaan elämänpeliin. Tulee vaikeita aikoja, tuulta ja myrskyä. Sataa ja on kylmä. Syksy vaihtuu talveksi, kylmä ja yksinäisyys tulee luokseni asumaan. Sitäkö se on mitä haluan? Silloin kukaan ei voi satuttaa. Olen vastuussa vain itsestäni ja voin riidellä vain itseni kanssa. Vaikka olen itseni pahin vihollinen, olen myös itseni parhain ystävä. Sitä viha-rakkaussuhdetta tulisi oppia rakastamaan. 

Päätimme Sasun kanssa, että olemme ystäviä. Pidämme toisiimme yhteyttä. Viestitään, soitellaan ja autetaan toisiamme. Voimme käydä leffassa ja syömässä, pitää mukava ilta ilman sen kummenpaa. Ehkä joskus menemme vielä ystävinä ulkomaan reissulle, kuka tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tällaista tänne nyt kuuluu. Tulen jossain vaiheessa taas kertomaan tuntemuksiani, kun saan asioita eteenpäin ja ajatuksia selkeytymään.