Hellou. Kirjoitusfiilis on ollut totaalisen kadoksissa jo pidemmän aikaa. Mitään ei saa aikaiseksi. Olin kolme viikkoa sairaalassa keräämässä voimia. Jakso nyt ei paljoa antanut. Parasta siellä oli ruoka jota tarjoiltiin viidesti päivässä. Alkuun ruokahalu oli huono, mutta hiljalleen sekin parantui. Ruoka oli hyvää ja monipuolista. Osastolla oli lääkäri tapaamisia ja omahoitaja keskusteluja. Hoitajien kanssa jutustelu oli ihan mukavaa, mutta eipä niistäkään maailmaa mullistavia oivalluksia kehkeytynyt. Osastolta oli mahdollista osallistua erilaisiin ryhmäterapioihin. Niistä tykkäsin. Oli kädentaitoryhmää, puutarhaterapiaa ja ulkoilua ym. Tarjolla oli paljon muutakin, mutta noissa nyt tuli ainakin käytyä. Jaksolla aloitettiin uniongelmaan nukahtamislääke ja rauhoittava otettiin yöstä pois. Rauhoittavaa käytän tarvittaessa vieläkin, lähinnä päivällä tai illalla, kun ahdistus menee liian pahaksi. Ahdistusta oli alkuun lähes joka päivä, mutta hiljalleen se alkoi helpottamaan. Tarvitsen kerran tai kaksi viikossa rauhoittavaa tasaamaan oloa. 

Jaksolla masennus ja kurjuus pääsi kovan kuoreni läpi ja sen jälkeen olen lähinnä ollut säälittävä itkevä ihmisraunio, joka on vaan kotona ja katsoo Netflixiä päivästä toiseen. Kotitöiden tekeminen on äärimmäisen raskasta. Joka päivä koitan tehdä jotain pientä. Pesen pyykkiä, laitan astianpesukoneen päälle ja sitä rataa. Puhtaat pyykit päätyvät olohuoneen lattialle rutulle ja niiden saaminen kaappiin tuottaa suuria vaikeuksia. Asuntoani en jaksa siivota ollenkaan. Vanhempani käy siivoamassa kämppäni parin viikon välein. Roskatkin roudaan monesti parvekkeelle ja vanhempani vievät ne roskiin. Kuinka säälittävää elämäni onkaan? Kuinka syvälle pimeyteen olenkaan vajonnut. Päivät tuntuvat tuskallisen pitkiltä ja iltaisin toivon ettei aamulla tarvisi enään herätä, mutta joka vitun aamu herään ja totean ääneen, että taas uusi paska päivä alkaa. Jeij. Tällaisia mietteeni ovat olleet viimeiset pari kuukautta. Nyt olen ehkä viikon verran ollut hieman energisempi ja jaksanut käydä vähän ihmisten ilmoilla. Roskat olen saanut toimitettua roskikseen, mutta kämppää en vain jaksa siivota. Kaupassa tulee käytyä kerran viikossa. Liian useasti kärsin nälästä, koska jääkaappi on tyhjä ja en jaksa mennä kauppaan. En halua pyytää vanhempiani käymään kaupassa. Olen sitä mieltä, että jos en jaksa itse käydä kaupassa niin olen sitten saatana syömättä. Mulle riittää jo se nöyryytys, että vanhempani siivoavat asuntoni. Rajansa kaikella. 

Suhdekuviot menee miten menee. Riitoja on lähes joka päivä, hermoni ovat aivan riekaleina. Epäilen, että saan diagnoosiksi epävakaan persoonallisuushäiriön. En enää pysy tunteideni vuoristoradassa mukana. Mielialani voi muuttua tunnin aikana useaan kertaan. Voin olla iloinen, surullinen, vihainen tai peloissani ja paljon kaikkea muuta. Tunteet menevät laidasta laitaan. Kaikki tuntuu haastavalta ja elämä kiitää päin persettä valonnopeudella. Mieleni on tasaisen musta ja toivo on täysin vieras käsite. Peilistä katsoo ruma ja lihava ihminen. Itseinho on jäätävä. Tekisi mieli hajottaa kaikki kokovartalopeilit asunnosta. Peilistä katsoo tuhansia kiloja painava merimursu. Liikkuminen tuntuu raskaalta tässä kehossa. Olen lihonut nelisen kiloa ja näin pienessä kropassa sellainen määrä näkyy vittu maan kiertoradalle asti. 

Muutoksia on muutenkin tulossa ihan liikaa. Nicin perhe on tulossa hänen luokseen. PERHE joka sisältää kolme lasta. Leikki-ikäinen ja pari teinin alkua. Olin ollut siinä uskossa ettei asiat ole muuttumassa vuosiin. Nicillä on perhe toisella paikkakunnalla ja hänellä on työasunto lähellä mua. No nyt asiat muuttuivat nopealla tahdilla. Perhe muuttaa kesäkuun lopussa tänne. Siinä ei paljoa mun haluamiset vaikuta. Alkuun Nici oli sitä mieltä, että kaksio riittää vallan mainiosti. Sitten mielenkiinto heräsi kolmioon ja sitäkin mietittiin. Sitten varmistui, että teint muuttaakin jo nyt eikä vasta ensi vuonna, meni pakka ihan uusiksi. Alkoi ison vuokra-asunnon etsintä jonne mahtuu koko perhe ja mä. Mä oon paikalla joskus. Pidän oman asuntoni, koska en todellaan kestä perhe-elämää 24/7. Pyysin, että saan isoon vuokra-asuntoon oman huoneen, jossa voin välillä olla omassa rauhassa. No siitä on nyt sovittu, että saan huoneeni. Toivotaan, että asia oikeasti tulee tapahtumaan. Mulla on vaikeaa ajatella, että perhe tulee tänne. Mulla ja Nicillä on ollut aina viikot aikaa olla yhdessä, mutta eipä ole enää. Nyt on vain perhe-elämä ja mun asunto joka on tunnin ajomatkan päässä. Nici on luvannut, että tulemme saamaan kahdenkeskeistä aikaa. En tiedä miten se käytännössä tulee sitten onnistumaan, kun nuorin lapsi on hoidossa ja sitä pitää hakea hoidosta ja Saanalla on iltapainotteinen työ. Nicille on myös helpompaa olla perheen luona, kun tulla mun luokse tunnin ajomatkan päähän. On helpompaa, kun työpaikka on nurkan takana versus tunnin ajomatkan päässä. Voi olla, että yhteinen aika tulee pikkuhiljaa vähenemään. Itse en pysty olemaan perheen luona montaa yötä putkeen koska meteli on ihan vittu infernaalista. Mun pitää vaan koittaa sopeutua tai tyytyä siihen, että Nici tulee joskus mun luokse. Stressiä on vaikka muille jakaa. Huokaus. 

Sitten sananen lähitulevaisuuden suunnitelmista. Masennusta ja unettomuutta on nyt lähdetty hoitamaan. No alkuun nyt kartoitetaan tilannetta ja mietitään mitä tehtäisiin. Olen käynyt psykiatrilla ja sosiaalityöntekijällä. Ensi viikolla mulla alkaa persoonallisuus kartoitus, jonka lääkäri tekee. Siihen menee pari kolme tapaamiskertaa ainakin. Siitä odottelen uutta lähes varmaa diagnoosia. Olen melko varma, että mulla todetaan epävakaa persoonallisuushäiriö. Siihen ei paljoa lääkkeet sitten auta. Paykoterapiaa ja uusien ajattelumallien luomista. Helpompaa olisi kuolla pois, kuin muokata itseään seuraavat kolme vuotta intensiivisessä psykoterapiassa. Mulla on jo kolme vuotta psykoterapiaa taustalla. Tällä psykoterapian määrällä olen kohta itsekin pätevä psykoterapeutti. Jos saan taas sen kolmen vuoden tuomion niin olen sitten käynyt kuusi vuotta psykoterapiaa. Siinä ajassa olisin lukenut itseni jo lääkäriksi. Aika kuluu, mutta samat ongelmat pysyvät mukanani eivätkä ne jätä mua rauhaan. Vien luultavasti ongelmat mukanani hautaan asti. Voisin päättää masentavan tarinani tähän ja jatkaa toisena päivänä.