Olen ollut sairauslomalla helmikuusta asti. Tuntuu, että viikot ja kuukaudet vierivät ja olo ei parane ollankaan. En ymmärrä miten helvetissä olen näin syvällä pimeydessä. Mikään ei oikein jaksa kiinnostaa. Kaikkeen tekemiseen tarvii ladata akkuja tuhottoman paljon. Mikään ei käy helposti. Kaikki on yhtä saatanan ponnistelua. Olen ollut paljon omalla asunnollani. Olen vain halunnut olla rauhassa. Nikin perheen luona olen välillä, mutta siellä on infernaalinen melutaso. On teinit ja leikki-ikäinen lapsi joka vaatii huomiota. No kotona olen ollut omassa hiljaisuudessani. Olen lukenut ja katsonut Netflixiä. Katselen kaiken päivää kelloa ja toivon, että tulisi ilta ja pääsisin nukkumaan. Nukkuminen on edelleen haastavaa ja yöt ovat vaikeita. Lääkkeitä säädetään parin viikon välein ja koitetaan etsiä sillainen kombo jolla saisin nukuttua. Joudun ottamaan lääkkeet jo puoli yhdeksältä, että uni ”tulisi” noin kymmenen yhdentoista välillä. Päivärytmistä täytyy koittaa pitää silti kiinni. Aamulla on noustava aikaisin, ettei koko päivä mene sängyssä maatessa. Nukahtamislääkkeen otan viimeiseksi, mutta sen teho on melkein yhtä tyhjän kanssa. Jokainen ilta alan seitsemästä eteenpäin katsella yhä tiiviimmin kelloa ja toivomaan, että aika menisi nopeasti jotta pääsisi sänkyyn. Sängyssä ahdistaa ja ajatukset pyörii päässä. Liian monena iltana toivon, etten heräisi aamulla.. joka vitun aamu herään kuitenkin. En ole enää voinut nukkua päiväuniakaan ahdistuksen takia. Pystyn hetken aikaa makaamaan sängyssä ja torkahtelen, mutta sätkähdän hereille vähän väliä. Nytkähdykset ovat niin rajuja, että ne sattuvat syvälle sieluun asti. Hetken päästä tulee kuuma ja mikään asento ei enää tunnu hyvältä. Sitten alkaa tuntumaan, kuin ihon alla olisi muurahaisia. On pakottava tarve liikkua. Paikallaan on tuskallista olla. Huokailen ja yritän selättää ahdistusta, mutta useimmiten se voittaa ja joudun nousemaan sängystä. Olen niin vitun täynnä tätä ainaista paskaa. Mulla on tarvittavissa rauhoittavaa lääkettä, mutta koitan säännöstellä sen kanssa. Joka päivä ahdistaa ja saisin olla jatkuvasti ottamassa rauhoittavaa, jos sille linjalle lähtisin. Otan kuitenkin vain muutaman kerran viikossa rauhoittavaa. Puolikkaan tai kokonaisen. 

Vanhat tavat ovat myös nostaneet päätään. Nukkumisen ja ahdistuksen keskellä haluaisi vain saada unta. Kun lääkkeet ei anna unta, joudun alkaa improvisoimaan. Niin helposti löydän itseni lääkevarastoni luota. Mitä ottaisin täksi yöksi jotta saisin nukuttua. Välillä päädyn Panacodiin, välillä Sirdaludiin ja välillä ottamaan vahvempaa nukahtamislääkettä. Välillä vain nappaan rauhoittavan ekstrana ja toivon sen riittävän. Kaikki käy missä on kolmiomerkintä. Panacodeihin on helppo jäädä koukkuun. Alkuun niistä tulee euforinen olo. Niskassa on mukavan lämmin olo ja mieli rauhoittuu. Lääke unettaa hieman aluksi. Kohta toleranssi kasvaa ja Panacodilla ei ole minkäänlaista vaikutusta. Silti sitä nappailee iltaisin siinä toivossa, että se jotain auttaisi. Kierre on valmis ja riippuvuuteen on helppo lipsahtaa. Pystyn onneksi säätelemään tilannetta aika hyvin. En anna itseni lähteä täysin sille tielle. Olen huomannut myös, kaipaavani taas alkoholia ja tupakkaa. Tarkoitan, että olisi helppo juoda itsensä humalaan ja lipua hetken huumassa. Alkoholiongelmani vuoksi en ole vuosiin juonut. Mopo voi karata nopeasti käsistä ja pian olen taas kaksin käsin pullossa kiinni. Mietin myös useasti huumeita. En todellakaan kannata huumeiden käyttöä, mutta näinä pimeyden hetkinä sitä vain miettii mistä saisi helpotusta pahaan oloon. Miltä tuntuisi suonensisäinen huume? En kuitenkaan halua sillekään tielle lähteä, koska tiedän sen jäävän viimeksi. Nyt istun sängylläni Panacodi ekstranani ja odotan väsymystä. Odotan vain, että nukahdan.