torstai, 6. syyskuu 2018

Ahdistusta

Olen ollut sairauslomalla helmikuusta asti. Tuntuu, että viikot ja kuukaudet vierivät ja olo ei parane ollankaan. En ymmärrä miten helvetissä olen näin syvällä pimeydessä. Mikään ei oikein jaksa kiinnostaa. Kaikkeen tekemiseen tarvii ladata akkuja tuhottoman paljon. Mikään ei käy helposti. Kaikki on yhtä saatanan ponnistelua. Olen ollut paljon omalla asunnollani. Olen vain halunnut olla rauhassa. Nikin perheen luona olen välillä, mutta siellä on infernaalinen melutaso. On teinit ja leikki-ikäinen lapsi joka vaatii huomiota. No kotona olen ollut omassa hiljaisuudessani. Olen lukenut ja katsonut Netflixiä. Katselen kaiken päivää kelloa ja toivon, että tulisi ilta ja pääsisin nukkumaan. Nukkuminen on edelleen haastavaa ja yöt ovat vaikeita. Lääkkeitä säädetään parin viikon välein ja koitetaan etsiä sillainen kombo jolla saisin nukuttua. Joudun ottamaan lääkkeet jo puoli yhdeksältä, että uni ”tulisi” noin kymmenen yhdentoista välillä. Päivärytmistä täytyy koittaa pitää silti kiinni. Aamulla on noustava aikaisin, ettei koko päivä mene sängyssä maatessa. Nukahtamislääkkeen otan viimeiseksi, mutta sen teho on melkein yhtä tyhjän kanssa. Jokainen ilta alan seitsemästä eteenpäin katsella yhä tiiviimmin kelloa ja toivomaan, että aika menisi nopeasti jotta pääsisi sänkyyn. Sängyssä ahdistaa ja ajatukset pyörii päässä. Liian monena iltana toivon, etten heräisi aamulla.. joka vitun aamu herään kuitenkin. En ole enää voinut nukkua päiväuniakaan ahdistuksen takia. Pystyn hetken aikaa makaamaan sängyssä ja torkahtelen, mutta sätkähdän hereille vähän väliä. Nytkähdykset ovat niin rajuja, että ne sattuvat syvälle sieluun asti. Hetken päästä tulee kuuma ja mikään asento ei enää tunnu hyvältä. Sitten alkaa tuntumaan, kuin ihon alla olisi muurahaisia. On pakottava tarve liikkua. Paikallaan on tuskallista olla. Huokailen ja yritän selättää ahdistusta, mutta useimmiten se voittaa ja joudun nousemaan sängystä. Olen niin vitun täynnä tätä ainaista paskaa. Mulla on tarvittavissa rauhoittavaa lääkettä, mutta koitan säännöstellä sen kanssa. Joka päivä ahdistaa ja saisin olla jatkuvasti ottamassa rauhoittavaa, jos sille linjalle lähtisin. Otan kuitenkin vain muutaman kerran viikossa rauhoittavaa. Puolikkaan tai kokonaisen. 

Vanhat tavat ovat myös nostaneet päätään. Nukkumisen ja ahdistuksen keskellä haluaisi vain saada unta. Kun lääkkeet ei anna unta, joudun alkaa improvisoimaan. Niin helposti löydän itseni lääkevarastoni luota. Mitä ottaisin täksi yöksi jotta saisin nukuttua. Välillä päädyn Panacodiin, välillä Sirdaludiin ja välillä ottamaan vahvempaa nukahtamislääkettä. Välillä vain nappaan rauhoittavan ekstrana ja toivon sen riittävän. Kaikki käy missä on kolmiomerkintä. Panacodeihin on helppo jäädä koukkuun. Alkuun niistä tulee euforinen olo. Niskassa on mukavan lämmin olo ja mieli rauhoittuu. Lääke unettaa hieman aluksi. Kohta toleranssi kasvaa ja Panacodilla ei ole minkäänlaista vaikutusta. Silti sitä nappailee iltaisin siinä toivossa, että se jotain auttaisi. Kierre on valmis ja riippuvuuteen on helppo lipsahtaa. Pystyn onneksi säätelemään tilannetta aika hyvin. En anna itseni lähteä täysin sille tielle. Olen huomannut myös, kaipaavani taas alkoholia ja tupakkaa. Tarkoitan, että olisi helppo juoda itsensä humalaan ja lipua hetken huumassa. Alkoholiongelmani vuoksi en ole vuosiin juonut. Mopo voi karata nopeasti käsistä ja pian olen taas kaksin käsin pullossa kiinni. Mietin myös useasti huumeita. En todellakaan kannata huumeiden käyttöä, mutta näinä pimeyden hetkinä sitä vain miettii mistä saisi helpotusta pahaan oloon. Miltä tuntuisi suonensisäinen huume? En kuitenkaan halua sillekään tielle lähteä, koska tiedän sen jäävän viimeksi. Nyt istun sängylläni Panacodi ekstranani ja odotan väsymystä. Odotan vain, että nukahdan. 

sunnuntai, 2. syyskuu 2018

F60.3

Olen sitten virallisesti F60.3 (tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus) diagnoosia kantava ihminen. Lyhemmiten sanottuna epävakaa persoonallisuushäiriö. Tässä teille pieni tietopläjäys aiheesta.                     

                                  

Häiriölle on tyypillistä laaja-alainen tunnetilojen ja minäkuvan epävakaus ja käytöksen huomattava impulsiivisuus. Ihmissuhteet ovat usein intensiivisiä ja epävakaita vaihdellen voimakkaasta ihannoinnista täydelliseen vähättelyyn. Käytökselle on ominaista hylätyksi tulemisen pelko, alttius ärtyä helposti, vaikeus kontrolloida suuttumusta, itsetuhoinen impulsiivisuus ja toistuvat itsemurhayritykset. Epävakaata persoonallisuutta on kutsuttu myös rajatilapersoonallisuudeksi tai borderline -persoonallisuudeksi.


Seuraavassa tyypillisiä piirteitä:


  • Käsitys omasta itsestä on ailahtelevainen – välillä epäonnistunut, mitätön ja hävettävä yksilö ja välillä erinomainen ja pärjäävä.

  • Vaikeus toimia pitkäjänteisesti – elämän suunnitelmat saattavat muuttua nopeasti, on vaikea sitoutua suunnitelmiin tai sovittuihin asioihin.

  • Tunteiden sääteleminen on vaikeaa; varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita, ja se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.

  • Mielialat vaihtelevat nopeasti joko itsestään tai tilanteiden mukaan.

  • Toistuva tai jatkuva sisäisen tyhjyyden tunne.

  • Impulsiivisuus – hetken mielijohteesta tehdyt asiat, jotka jälkikäteen harmittavat.

  • Itsetuhoinen käyttäytyminen – itsensä tahallinen vahingoittaminen tai sillä uhkaaminen.

  • Musta–valko-ajattelu - On vaikea nähdä samassa ihmisessä tai asiassa samanaikaisesti sekä hyviä, että huonoja puolia.

  • Ajoittain todellisuuden tajun hämärtyminen – harhaluuloja tai epätodellisia kokemuksia saattaa esiintyä etenkin kriisitilanteissa.


​Käytännössä nämä taipumukset johtavat siihen, että elämä usein tuntuu olevan kaaoksessa ja on erilaisia ihmissuhdeongelmia. Hoitokontaktissa esiintyy vaikeutta sitoutua pitkäjänteisiin suunnitelmiin ja sietää rajoituksia ja sääntöjä. Tämä persoonallisuushäiriö johtaa usein jonkinlaisiin sopeutumisen tai pärjäämisen vaikeuksiin, mutta ympäristössä joka on persoonallisuushäiriöiselle sopiva, oireita esiintyy vähemmän tai ei ollenkaan.

                                                                    

Sellaista. Alkuun tuntui, että diagnoosin saaminen oli helpotus, mutta nyt olen lähinnä ollut surullinen ja kauhistunut. En tiedä miten näin laaja-alaisen ongelman kanssa pärjää. Tunteet menee niin vuoristorataa ja viha on pääasiallinen tunne lähes 24/7. Se vituttaa, kun sisällä on sellainen tyhjyys ja ikuinen viha ja kiukku. Tuntuu, että on jotenkin hukassa tässä elämässä. Kaikki tuntuu todella haasteelliselta. Tulee mökötettyä ja itkettyä liian usein. Se on raskasta.


lauantai, 23. kesäkuu 2018

Raiteilla vai ei?

Hellou. Kirjoitusfiilis on ollut totaalisen kadoksissa jo pidemmän aikaa. Mitään ei saa aikaiseksi. Olin kolme viikkoa sairaalassa keräämässä voimia. Jakso nyt ei paljoa antanut. Parasta siellä oli ruoka jota tarjoiltiin viidesti päivässä. Alkuun ruokahalu oli huono, mutta hiljalleen sekin parantui. Ruoka oli hyvää ja monipuolista. Osastolla oli lääkäri tapaamisia ja omahoitaja keskusteluja. Hoitajien kanssa jutustelu oli ihan mukavaa, mutta eipä niistäkään maailmaa mullistavia oivalluksia kehkeytynyt. Osastolta oli mahdollista osallistua erilaisiin ryhmäterapioihin. Niistä tykkäsin. Oli kädentaitoryhmää, puutarhaterapiaa ja ulkoilua ym. Tarjolla oli paljon muutakin, mutta noissa nyt tuli ainakin käytyä. Jaksolla aloitettiin uniongelmaan nukahtamislääke ja rauhoittava otettiin yöstä pois. Rauhoittavaa käytän tarvittaessa vieläkin, lähinnä päivällä tai illalla, kun ahdistus menee liian pahaksi. Ahdistusta oli alkuun lähes joka päivä, mutta hiljalleen se alkoi helpottamaan. Tarvitsen kerran tai kaksi viikossa rauhoittavaa tasaamaan oloa. 

Jaksolla masennus ja kurjuus pääsi kovan kuoreni läpi ja sen jälkeen olen lähinnä ollut säälittävä itkevä ihmisraunio, joka on vaan kotona ja katsoo Netflixiä päivästä toiseen. Kotitöiden tekeminen on äärimmäisen raskasta. Joka päivä koitan tehdä jotain pientä. Pesen pyykkiä, laitan astianpesukoneen päälle ja sitä rataa. Puhtaat pyykit päätyvät olohuoneen lattialle rutulle ja niiden saaminen kaappiin tuottaa suuria vaikeuksia. Asuntoani en jaksa siivota ollenkaan. Vanhempani käy siivoamassa kämppäni parin viikon välein. Roskatkin roudaan monesti parvekkeelle ja vanhempani vievät ne roskiin. Kuinka säälittävää elämäni onkaan? Kuinka syvälle pimeyteen olenkaan vajonnut. Päivät tuntuvat tuskallisen pitkiltä ja iltaisin toivon ettei aamulla tarvisi enään herätä, mutta joka vitun aamu herään ja totean ääneen, että taas uusi paska päivä alkaa. Jeij. Tällaisia mietteeni ovat olleet viimeiset pari kuukautta. Nyt olen ehkä viikon verran ollut hieman energisempi ja jaksanut käydä vähän ihmisten ilmoilla. Roskat olen saanut toimitettua roskikseen, mutta kämppää en vain jaksa siivota. Kaupassa tulee käytyä kerran viikossa. Liian useasti kärsin nälästä, koska jääkaappi on tyhjä ja en jaksa mennä kauppaan. En halua pyytää vanhempiani käymään kaupassa. Olen sitä mieltä, että jos en jaksa itse käydä kaupassa niin olen sitten saatana syömättä. Mulle riittää jo se nöyryytys, että vanhempani siivoavat asuntoni. Rajansa kaikella. 

Suhdekuviot menee miten menee. Riitoja on lähes joka päivä, hermoni ovat aivan riekaleina. Epäilen, että saan diagnoosiksi epävakaan persoonallisuushäiriön. En enää pysy tunteideni vuoristoradassa mukana. Mielialani voi muuttua tunnin aikana useaan kertaan. Voin olla iloinen, surullinen, vihainen tai peloissani ja paljon kaikkea muuta. Tunteet menevät laidasta laitaan. Kaikki tuntuu haastavalta ja elämä kiitää päin persettä valonnopeudella. Mieleni on tasaisen musta ja toivo on täysin vieras käsite. Peilistä katsoo ruma ja lihava ihminen. Itseinho on jäätävä. Tekisi mieli hajottaa kaikki kokovartalopeilit asunnosta. Peilistä katsoo tuhansia kiloja painava merimursu. Liikkuminen tuntuu raskaalta tässä kehossa. Olen lihonut nelisen kiloa ja näin pienessä kropassa sellainen määrä näkyy vittu maan kiertoradalle asti. 

Muutoksia on muutenkin tulossa ihan liikaa. Nicin perhe on tulossa hänen luokseen. PERHE joka sisältää kolme lasta. Leikki-ikäinen ja pari teinin alkua. Olin ollut siinä uskossa ettei asiat ole muuttumassa vuosiin. Nicillä on perhe toisella paikkakunnalla ja hänellä on työasunto lähellä mua. No nyt asiat muuttuivat nopealla tahdilla. Perhe muuttaa kesäkuun lopussa tänne. Siinä ei paljoa mun haluamiset vaikuta. Alkuun Nici oli sitä mieltä, että kaksio riittää vallan mainiosti. Sitten mielenkiinto heräsi kolmioon ja sitäkin mietittiin. Sitten varmistui, että teint muuttaakin jo nyt eikä vasta ensi vuonna, meni pakka ihan uusiksi. Alkoi ison vuokra-asunnon etsintä jonne mahtuu koko perhe ja mä. Mä oon paikalla joskus. Pidän oman asuntoni, koska en todellaan kestä perhe-elämää 24/7. Pyysin, että saan isoon vuokra-asuntoon oman huoneen, jossa voin välillä olla omassa rauhassa. No siitä on nyt sovittu, että saan huoneeni. Toivotaan, että asia oikeasti tulee tapahtumaan. Mulla on vaikeaa ajatella, että perhe tulee tänne. Mulla ja Nicillä on ollut aina viikot aikaa olla yhdessä, mutta eipä ole enää. Nyt on vain perhe-elämä ja mun asunto joka on tunnin ajomatkan päässä. Nici on luvannut, että tulemme saamaan kahdenkeskeistä aikaa. En tiedä miten se käytännössä tulee sitten onnistumaan, kun nuorin lapsi on hoidossa ja sitä pitää hakea hoidosta ja Saanalla on iltapainotteinen työ. Nicille on myös helpompaa olla perheen luona, kun tulla mun luokse tunnin ajomatkan päähän. On helpompaa, kun työpaikka on nurkan takana versus tunnin ajomatkan päässä. Voi olla, että yhteinen aika tulee pikkuhiljaa vähenemään. Itse en pysty olemaan perheen luona montaa yötä putkeen koska meteli on ihan vittu infernaalista. Mun pitää vaan koittaa sopeutua tai tyytyä siihen, että Nici tulee joskus mun luokse. Stressiä on vaikka muille jakaa. Huokaus. 

Sitten sananen lähitulevaisuuden suunnitelmista. Masennusta ja unettomuutta on nyt lähdetty hoitamaan. No alkuun nyt kartoitetaan tilannetta ja mietitään mitä tehtäisiin. Olen käynyt psykiatrilla ja sosiaalityöntekijällä. Ensi viikolla mulla alkaa persoonallisuus kartoitus, jonka lääkäri tekee. Siihen menee pari kolme tapaamiskertaa ainakin. Siitä odottelen uutta lähes varmaa diagnoosia. Olen melko varma, että mulla todetaan epävakaa persoonallisuushäiriö. Siihen ei paljoa lääkkeet sitten auta. Paykoterapiaa ja uusien ajattelumallien luomista. Helpompaa olisi kuolla pois, kuin muokata itseään seuraavat kolme vuotta intensiivisessä psykoterapiassa. Mulla on jo kolme vuotta psykoterapiaa taustalla. Tällä psykoterapian määrällä olen kohta itsekin pätevä psykoterapeutti. Jos saan taas sen kolmen vuoden tuomion niin olen sitten käynyt kuusi vuotta psykoterapiaa. Siinä ajassa olisin lukenut itseni jo lääkäriksi. Aika kuluu, mutta samat ongelmat pysyvät mukanani eivätkä ne jätä mua rauhaan. Vien luultavasti ongelmat mukanani hautaan asti. Voisin päättää masentavan tarinani tähän ja jatkaa toisena päivänä. 

lauantai, 14. huhtikuu 2018

Burnoutia ja muuta mukavaa

Teksti tulee olemaan sekava, koska ajatukset hyppii ja lopputulos on sen mukainen.

Mulla on taas huonompi vaihe menossa elämässä. Olin hetken töissä kotipalvelussa, mutta se ei ollut todellakaan mun juttu. Väsyin siellä pahasti ja mun hermot hajosi lopullisesti. Mulla on ollut uniongelmia koko elämän ajan. Kesällä lääkäri on viimeksi maininnut saikusta, mutta mielestäni en sitä tarvinnut. Olisi varmaan kannattanut vaan ottaa se saakelin saikku vastaan. No enpä mä ole töissä ollutkaan kesän jälkeen. Kotipalvelu työ repäisi mut kerrasta pimeyteen. Se oli viimeinen niitti tähän arkkuun. Olin tossa alkuvuonna reissaamassa ja olin sielläkin jo aika väsynyt. Kotona aloitekyky alkoi hiljalleen katoamaan ja pian väsymys oli jatkuvaa, mutta unta ei tullut kunnolla. Perus aamuyön tunneilla nukahtaminen ja puolenpäivän jälkeen herääminen alkoi taas entistä enemmän syömään pientä ihmistä. Unettomuus hajottaa mieltä ja kroppaa rajusti. Uni on aivoille elinehto, joten voi vaan kuvitella mitä se tekee keholle ja mielelle, kun vuosikausia jatkuu tällainen oravanpyörä. On kauheaa paskaa huomata, että kaikki alkaa taas murenee ja terveydentila heikkenemään. Romahtaminen tähän tilaan tapahtui lopulta viikossa. Mieli oli mustaa ja sisältä kumpuava viha oli saanut vallan.

Onhan mulla ollut ongelmia jo pidemmän aikaan. Sasun kanssa ollessani ilmassa oli merkkejä tulevasta. Olin aina vihainen ja mustasukkainen ja ties mitä kaikkea. Tarkoituksellisesti työnsin toista pois läheltäni. En olisi halunnut satuttaa toista kiukkuamisellani, mutta näin kuitenkin tapahtui. Olisin vain halunnut olla yksin ja suojella näin ihmisiä lähelläni. Eihän tämä oikea tapa ole, mutta näin mieleni toimii ja niin se toimii edelleenkin. Onneksi välit Sasuun ovat hyvät. Kirjoittelemme ajoittain ja käymme joskus kahvilla. Nyt emme ole hetkeen nähneet, mutta toivottavasti näemme tulevaisuudessa. Niin ja takaisin asiaan. Mulla on nyt ollut uniongelmien lisäksi kaikkia vanhoja tuttuja oireita. Itsetunto on huono ja itseinho on valtava. Ahdistaa henkisesti jatkuvasti. Itken taas enemmän kuin laki sallii. Tunteiden käsitteleminen on taas muuttunut ongelmaksi. Lähinnä vihanhallinnan kanssa on ongelmia. Hermot menee alta nanosekunnin. Sisällä on vihaa, raivoa ja pahaa oloa. Kiihdyn ja menetän malttini. Joudun keräilemään ja rauhoittelemaan itseäni. Joskus Niki joutuu puhumalla ja fyysisellä kosketuksella rauhoittamaan mua. Kun olen raivon tai pahanolon kourissa, on kosketus silkkaa tuskaa. Se sattuu ja kuumat kyyneleet vain valuvat silmistä. Yleensä Niki saa mut rauhoittumaan kun vain pääsee mun lähelle.

Mulla on korkeat suojamuurit jotka suojelevat ja ne nousevat tunteiden vuoristoradassa ylös. Torjun ihmisen ja haluan vain vetäytyä omiin oloihin. Niki tietääkin että tarvitsen paljon omaa aikaa jotta rauhoitun ja saan itseni kasaan. Joskus on vain helpompaa antaa pölyn laskeutua ja antaa hieman aikaa. Pyytelen sitten anteeksi ja harmittelen tilannetta jonka taas kerran olen itse aiheuttanut. Miksi on niin helvetin vaikeaa olla hyvä ihminen? Viha on nykyään ihan omaa luokkaansa. Saa jo tosissaan pidätellä itseään etten sekoa vaikka kaupassa totaalisesti, kun joku urpoilee tai vaikka sattuu nyt ihan vain katsomaan mua muka oudosti tms. Voisin sillä saatanan punaisella sekunnilla repiä joltain urpolta pään irti. No vähintäänkin huutaa ja räyhätä että mikä vittu sun ongelma on, suksi nyt vittuun. Ongelma taitaa kuitenkin olla mussa itsessä, harvemmin muissa. Välillä tärisen ja kihisen kiukusta. Joskus on pakko aiheuttaa pientä kipua itselle jotta on helpompi käsitellä vaikeita tunteita. Painan kynnet lähes ihosta läpi. Revin kynnet verille. Syön sormista nahkat niin pahasti, että ne näyttävät aivan järkyttäviltä. Verta valuu ja sormet ovat kipeät useamman päivän. Niin tyhmää ja kivuliasta mutta samalla niin nautinnollista. Tuskaa ja kipua on helpompi käsitellä kuin muita tunteita. Olen alkanut myös kritisoimaan Nikiä ja hänen vaimoaan Saanaa. Kannan huolta heidän suhteestaan kun itse haluaisin joitain asioita heidän suhteestaan korjata. Heillä on omat näkemyksensä ja ne eivät aina kohtaa omieni kanssa. Puutun myön Saanan ja Teron suhteeseen sanallisesti. Kuka vittu mä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä väärin. Mitä heidän tulisi tuntea ja vaatia. En osaa hoitaa edes omaa elämääni, saati sitten toisten. Jippajei.

No mutta niin. Mä olen tällä hetkellä saikulla, ollut jo kohta kaksi kuukautta. Tulen tarvitsemaan vielä ainakin puolivuotta saikkua, että kykenen hillitsemään itseni ja suoriutumaan sosiaalisista tilanteista ilman, että saan aikaiseksi ruumiita. Tällä hetkellä saan sairauspäivärahaa ja toimeentulotukea jolla saan maksettua vuokran ja elämisen ylipäänsä. Saikulle jääminen on kova pala vaikkakin viisain ratkaisu. Saikku tietää miljoonan asian hoitamista. Lääkärissä, Te-toimistossa ja sossussa käyntiä ainakin noin alkuun. Hakemuksia pitää täyttää ja tehdä sinne ja tänne. Erilaisia liitteitä täytyy lähettää Kelaan jne. Lista tuntuu olevan loputon. On paljon helpompaa sinnitellä töissä kuin "joutua" saikulle. Tässä yhteiskunnassa ihminen ei kerkiä missään välissä toipua, kun vaadittavia asioita on niin paljon. Tee sitä ja tee tätä. Hommaa sellainen lähete ja tällainen lausunto lääkäriltä. Jo pelkästään lääkäriin ajan saaminen on oma taiteenlajinsa. Sua pompotellaa ihmiseltä ihmiselle ja usko alkaa loppumaan. Tuskin olen näiden ongelmien kanssa yksin.

En toivonut burnoutia mutta sen sain, TAAS. Aika on väärä, vaikka tuskin se on koskaan oikea. Nyt se ei olisi kuitenkaan ollut suotavaa. Nyt tulee tapahtumaan muutenkin paljon muutoksia ja mun romahtaminen ei auta asiaa. Kaikkien elämä vaikeutuu. Jeij, hyvä minä. Fuck. Säälittää että Niki saa paskaa niskaansa multa. Valitan ja kiukkuan. Olen eksyksissä ja kauhuissani. Miten kaikki tulee järjestymään ja mitä se vaatii. Meneekö mulla suhde katolleen tämän kaiken takia. Mielessä ilkkuu pieni demoni joka huutelee että ansaitsen tämän, ansaitsen tämän kaiken paskan. Mä en ansaitse Nikiä, en ole hänen arvoisensa. Mun kuuluu olla yksin. Erakko ja unohdettu. En tiedä mistä helvetistä tää ajatus kumpuaa, mistä se on saanut alkunsa ja mihin se tulee vielä johtamaan. Onneksi Niki on sanut, ettei hän lähde luotana vaikka kuinka koittaisin häntä karkottaa luotani. Onneksi hän on niin vahva ja ymmärtää, että torjumiseni takana on oikeasti avunhuuto. Huudan äänettömästi, että tarvitsen sua, älä lähde luotani, rakastan sua. 

keskiviikko, 3. tammikuu 2018

Rytinällä eteenpäin

Hellurei, täällä taas. Aikaa on taas kerran kulunut luvattoman paljon siitä, kun olen viimeksi kerinnyt kirjoittamaan. Muutto on nyt tehty ja tavarat on saatu paikoilleen. Kalusteiden kanssa oli pientä säätöä, että löysivät paikkansa, mutta nyt alkaa vaikuttaa melko hyvältä. Jossain vaiheessa luultavasti ostan uuden sohvan tai jonkun isomman nojatuoli hässäkän, että olohuoneeseen saa enemmän tilaa. Eräs ystäväni poikkesi kylässä ja ehdotti uutta järjestystä, kun valittelin ettei nykyinen ratkaisu ole hyvä. Ystävän ehdotus kuulosti sen verran hyvältä, joten laitettiin kamat uuteen järjestykseen ja tämä on ollut kyllä hyvä ratkaisu. Olen saanut kämpän pysymään melko siistinä, siis yllättävän siistinä! Olen joka päivä siivoillut ja koittanut ottaa sen asenteen, että siivoan heti kaikki kuntoon, etten päästä kämppää ihan hirveään kuntoon. Ruuan laiton jälkeen heti astiat pesuun ja pyykit heti kaappiin jne. Toki niitä päiviä on ettei heti sillä sekunnilla huvita laittaa kaikkea kuntoon, mutta edes saman päivän aikana olisi ihan jees. Koitan jatkaa samaan malliin, niin eiköhän tästä kehity rutiini. 

Sasulla ja mulla on kaikki ok. Sasu on käynyt laittamassa mun luona kaikki tekniset vehkeet kuntoon. Ollaan myös aktiivisesti pidetty yhteyttä ja nähty kahvin ja lounaan merkeissä. Pöly on laskeutunut ja kummallakin on hyvä ja stabiili tilanne. Meistä on tullut hyviä ystäviä ja se on mulle todella tärkeää. Haluan olla Sasun kanssa tekemisissä. Olisi typerää heittää hyvä ystävyyssuhde romukoppaan. Onneksi kummatkin on ystävyyden kannalla ja homma toimii. Sasu on mulle kuitenkin todella tärkeä ihminen. Sasu opetti mulle niin paljon kahden vuoden aikana. Tein huikean elämäntaparemontin eli aloin absolutiksiksi ja muutin ruokavalioni terveellisemmäksi. Tästä kiitos kuuluu Sasulle. Olen myös enemmän kuin tyytyväinen siitä, että Sasulla on hyvä ja onnellinen parisuhde. Uskon, että tämä suhde antaa hänelle vielä paljon, paljon enemmän mitä mä olisin pystynyt antamaan. Asioiden kuului mennä näin ja nyt meidän maailmat on taas tasapainossa. 

NO sitten näistä mun kuvioista. Taisin parisen viikkoa olla yksin ja sovin sitten Tinderin kautta yhdet treffit siinä lokakuun alkupuolen vaiheilla. Treffeille asteli oikein komea yksilö ja sukat alkoi samantien pyörimään jaloissa. Tapani mukaan ujostelin alkuun, mutta onneksi jännitys alkoi hiljalleen helpottaa. Nikillä ja mulla juttu luisti heti, niin kuin olisimme aina tunteneet. Mullahan oli Tinderissä sellainen ilmoitus, etten halua parisuhdetta. Nikillä oli samantapainen ilmoitus, kun mulla. Hänkään ei etsinyt perinteistä parisuhdetta. Kummankin kiinnostus heräsi samankaltaisuuksien ja tietysti ulkonäöllisten seikkojen vuoksi. Aloimme kirjoittelemaan ja parin kolmen päivän päästä sitten näimme treffeillä. Ehdotin kahvilassa, että miten olisi, jos lähdetään vaikka mun luo. Mies oli heti messissä. Niin no kerrotaan nyt tähän väliin, että millainen mies ylipäätään on kyseessä. Niki on avoimessa suhteessa eli hän on naimisissa ja hänellä on leikki-ikäinen lapsi. Hänen vaimollaan Saanalla on edellisestä suhteesta kaksi teini-ikäistä lasta. Saanalla on miesystävä Tero, jonka kanssa hän on kihloissa. Niki asuu eri paikkakunnalla, kuin Saana. Niki on työn takia muuttanut pois. Heillä on useamman vuoden yhteiselo takana ja heillä on stabiili suhdetilanne. He ovat avoimia toisilleen ja elävät polysuhteessa. Polysuhde tarkoittaa, että on useampia elämänkumppaneita ja kaikilla on oikeus olla vapaasti toisten ihmisten kanssa tekemisissä. Tämä voi tarkoittaa, että on ystävyyssuhteita, seksisuhteita tai millaisia suhteita ihminen kulloinkin tarvitsee. Kaikesta kuitenkin puhutaan avoimesti. Jos jompikumpi haluaa harrastaa vaikka seksiä toisen ihmisen kanssa, keskustellaan asioista ennen uuden ihmisen tapaamista. Kaikki suhteessa olevat ihmiset tietävät mitä kukin tekee. Rehellisyys on kaikki kaikessa. Pitää tietysti olla vastuullinen ja käyttäytyä kunnolla, koska kyse ei ole pelkästään musta vaan itseni lisäksi myös kolmesta muusta ihmisestä. Holtittomuuteen ei ole varaa. 

Olemme nyt olleet Nikin kanssa yhdessä vajaa kolme kuukautta. Aika menee niin nopeasti ettei perässä pysy. Niki on todella samanlainen mun kanssa. Tuntuu aivan kuin seurusteli itsensä kanssa. Joskus tuntuukin kuin katsoisi itseään peilistä. Jännä fiilis. Tiedämme mitä toinen ajattelee ennen kuin kumpikaan avaa edes suutaan. Täydennämme toistemme lauseita jne. Meillä on yhtä kieroutunut ja musta huumori ja pelleilemme aina kun siihen on mahdollisuus. Aistimme toistemme mielialat todella herkästi. Meidät on veistetty samasta puusta. Kiinnostuksen kohteemme ovat pitkälti samoja. Tykkäämme samoista leffoista, olemme kumpikin absolutisteja, meillä on sama terveellinen ruokavalio, molemmilla on sama naismaku (itse olen bi, jos en sitä ole muistanut kertoa) ja seksuaaliset halumme kohtaavat täydellisesti. Kumpikaan ei tykkää mistää vaniljameiningistä vaan kinkymeininkiä sen olla pitää. Niki on kokenut ja varma seksirintamalla. Huh. Hän omistaa myös jäätävän kokoisen kyrvän. Seksi on taivaallista. En ole koskaan, en siis oikesti KOSKAAN ole saanut parempaa seksiä kuin nyt. Olen seitsemännessä taivaassa. Niki on kuin suoraan Fifty Shades of Grey elokuvasta. Hän on oma Christian Greyni. Uuh. Ja kyllä häneltä löytyy leluja ja kahleita ja vaikka mitä. Tämä maailma on täynnä nautintoa. Himoitsen ja kiihotun tästä miehestä aivan sairaan paljon. Olen saanut seksihaluni takaisin ja olen siitä niin onnellinen. Haluan ja saan seksiä joka päivä. Niki on kuin huumetta ja tuntuu etten saa koskaan hänestä tarpeekseni. Orgasmit ovat taivaallisia ja leijun taivaissa tunteja kestävien sessioiden aikana. Olen niin koukussa. Kerrankin mies joka pystyy tyytdyttämään kaikki haluni ja tarpeeni, jopa sen eläimellisen puolen musta. Hän osaa olla raju ja hellä, kiduttavan viettelevä, joka tekee mut hulluksi. Pikkarini kostuvat pelkästä ajatuksesta. Aaah.

Olen luonteeltani sellainen, että tarvitsen omaa tilaa. En vain pysty olemaan perinteisessä parisuhteessa. Haluan olla vapaa. Mulla on nyt ja tulevaisuudessakin oma asunto ja Nikillä oma tai siis työasunto ja sitten asunto vaimonsa kanssa. Mulle tämä järjetely on enemmän kuin hyvä. Tarvitsen viikottain omaa tilaa ja saan sitä aina tarvittaessa. Olen alusta asti sanonut Nikille, että mulla on tarve olla välillä omissa oloissani. Tämä on hänelle ihan ok. Hänkin tykkää omasta ajasta ja haluaa välillä uppoutua omiin juttuihinsa. Mä meen välillä omaan asuntooni ja olen siellä omassa rauhassa. Olen kyllä ollut kieltämättä todella paljon Nikin kanssa hänen työasunnollaan. Omassa kodissa on tullut oltua tosi vähän. On päiviä kun sanon Nikillä, että haluan omaa aikaa ja omaa tilaa. Tilavassa kaksiossa on onneksi mahdollisuus olla itsekseen ja katsella vaikka Netflixiä tai olla vaan ja ajatella. Mulla on yleensä yksi tai kaksi päivää viikossa sellaisia päiviä, että haluan ottaa omaa aikaa. Eli aika sännöllisesti sitä kaipaan. Niki on töissä arkisin aina vähintään sen kahdeksan tuntia, mutta useasti hän on pidempäänkin töissä. Olen nyt ollut työttömänä, joten olen saanut hengailla ja olla vaan sen aikaa kun Niki on töissä. Kaipailen kyllä vähitellen töihin, joten pian täytyy alkaa tekee asialle jotain. 

Tällaista kerrottavaa mulla oli pitkän blogitauon jälkeen. Koitan kirjoitella aktiivisemmin tulevaisuudessa. Näin pitkät tauot aiheuttaa mielessä aina kaaosta ja painetta. Kova halu on kirjoittaa, mutta teksti vain jää aina kesken ja julkaiseminen menee reisille. Jokaisena päivänä blogi on kuitenkin mielessäni. Ehkä tätä kirjoittamista on häirinnyt myös se, että uudella puhelimellani ei saa kirjoitettua blogia. Sivut vaan ei toimi kännykälläni, perkele. Kirjoittelen sitten muistioon tai sähköpostiin ja siirrän sen kautta tekstit blogiin. Ei niin kätevää, mutta minkäs teet. Painin edelleen paskan unirytmini kanssa, joten voisin taas vaihteeksi mennä kokeilemaan nukkumista.