maanantai, 11. helmikuu 2019

Vihaa, raivoa ja turhautumista

Heips

Elämä on kulkenut hiljalleen päivästä toiseen. Kävin 12 viikon DKT terapian ja koin sen todella hyväksi. Päätimme yhdessä lääkärini kanssa, että teemme lähetteen toiseen paikkaan, jossa on mahdollista saada DKT-intensiivijakso. Jakso kestää 4-6 kuukautta ja siellä käymään useita kertoja viikossa. Mulla on ensi viikolla tapaaminen, jossa kartoitetaan tilannetta ja mietitään pääsenkö heidän DKT ohjelmaansa. Toivon todella, että pääsisin sinne. Epävakaus näkyy jokaisessa päivässä edelleen. Olen kokoajan vihainen ja raivon partaalla. Väsyttää ja vituttaa. Turhauttaa tämä elämä. Kuolema ajatukset pyörii sujuvasti mukana. Tuskin niistä koskaan eroon pääsee.

Olen edelleen sairauslomalla. Saikku on kirjoitettu huhtikuun loppuun. Mulla on nyt työkyvyttömyyseläkehakemus vetämässä. Keskivaikea masennus ja epävakaa persoonallisuushäiriö diagnooseilla tuskin tulen saamaan eläkettä. Nykyään on muutenkin niin hankalaa saada eläkepapereita, vaikka olisi todella sairas eikä kykene tekemään työtä. Kelan sairauspäivät tulee loppukuusta täyteen. Olisi hyvä, jos saisi eläkkeen. Eläke olisi määräaikainen. Aion vielä palata työelämään, sitten joskus. Uudelleen koulutus tulee varmaan vastaan, mutta siihen en pysty ihan heti lähtemään koska vointi on heikko. Muistin kanssa on ongelmia ja päätösten teko on vaikeaa ym.  

Inspiraatio kirjoittamiseen on kadonnut. Koitan saada tekstiä aikaiseksi taas jossain vaiheessa. Mutta kyllä, olen hengissä.

torstai, 6. syyskuu 2018

Ahdistusta

Olen ollut sairauslomalla helmikuusta asti. Tuntuu, että viikot ja kuukaudet vierivät ja olo ei parane ollankaan. En ymmärrä miten helvetissä olen näin syvällä pimeydessä. Mikään ei oikein jaksa kiinnostaa. Kaikkeen tekemiseen tarvii ladata akkuja tuhottoman paljon. Mikään ei käy helposti. Kaikki on yhtä saatanan ponnistelua. Olen ollut paljon omalla asunnollani. Olen vain halunnut olla rauhassa. Nikin perheen luona olen välillä, mutta siellä on infernaalinen melutaso. On teinit ja leikki-ikäinen lapsi joka vaatii huomiota. No kotona olen ollut omassa hiljaisuudessani. Olen lukenut ja katsonut Netflixiä. Katselen kaiken päivää kelloa ja toivon, että tulisi ilta ja pääsisin nukkumaan. Nukkuminen on edelleen haastavaa ja yöt ovat vaikeita. Lääkkeitä säädetään parin viikon välein ja koitetaan etsiä sillainen kombo jolla saisin nukuttua. Joudun ottamaan lääkkeet jo puoli yhdeksältä, että uni ”tulisi” noin kymmenen yhdentoista välillä. Päivärytmistä täytyy koittaa pitää silti kiinni. Aamulla on noustava aikaisin, ettei koko päivä mene sängyssä maatessa. Nukahtamislääkkeen otan viimeiseksi, mutta sen teho on melkein yhtä tyhjän kanssa. Jokainen ilta alan seitsemästä eteenpäin katsella yhä tiiviimmin kelloa ja toivomaan, että aika menisi nopeasti jotta pääsisi sänkyyn. Sängyssä ahdistaa ja ajatukset pyörii päässä. Liian monena iltana toivon, etten heräisi aamulla.. joka vitun aamu herään kuitenkin. En ole enää voinut nukkua päiväuniakaan ahdistuksen takia. Pystyn hetken aikaa makaamaan sängyssä ja torkahtelen, mutta sätkähdän hereille vähän väliä. Nytkähdykset ovat niin rajuja, että ne sattuvat syvälle sieluun asti. Hetken päästä tulee kuuma ja mikään asento ei enää tunnu hyvältä. Sitten alkaa tuntumaan, kuin ihon alla olisi muurahaisia. On pakottava tarve liikkua. Paikallaan on tuskallista olla. Huokailen ja yritän selättää ahdistusta, mutta useimmiten se voittaa ja joudun nousemaan sängystä. Olen niin vitun täynnä tätä ainaista paskaa. Mulla on tarvittavissa rauhoittavaa lääkettä, mutta koitan säännöstellä sen kanssa. Joka päivä ahdistaa ja saisin olla jatkuvasti ottamassa rauhoittavaa, jos sille linjalle lähtisin. Otan kuitenkin vain muutaman kerran viikossa rauhoittavaa. Puolikkaan tai kokonaisen. 

Vanhat tavat ovat myös nostaneet päätään. Nukkumisen ja ahdistuksen keskellä haluaisi vain saada unta. Kun lääkkeet ei anna unta, joudun alkaa improvisoimaan. Niin helposti löydän itseni lääkevarastoni luota. Mitä ottaisin täksi yöksi jotta saisin nukuttua. Välillä päädyn Panacodiin, välillä Sirdaludiin ja välillä ottamaan vahvempaa nukahtamislääkettä. Välillä vain nappaan rauhoittavan ekstrana ja toivon sen riittävän. Kaikki käy missä on kolmiomerkintä. Panacodeihin on helppo jäädä koukkuun. Alkuun niistä tulee euforinen olo. Niskassa on mukavan lämmin olo ja mieli rauhoittuu. Lääke unettaa hieman aluksi. Kohta toleranssi kasvaa ja Panacodilla ei ole minkäänlaista vaikutusta. Silti sitä nappailee iltaisin siinä toivossa, että se jotain auttaisi. Kierre on valmis ja riippuvuuteen on helppo lipsahtaa. Pystyn onneksi säätelemään tilannetta aika hyvin. En anna itseni lähteä täysin sille tielle. Olen huomannut myös, kaipaavani taas alkoholia ja tupakkaa. Tarkoitan, että olisi helppo juoda itsensä humalaan ja lipua hetken huumassa. Alkoholiongelmani vuoksi en ole vuosiin juonut. Mopo voi karata nopeasti käsistä ja pian olen taas kaksin käsin pullossa kiinni. Mietin myös useasti huumeita. En todellakaan kannata huumeiden käyttöä, mutta näinä pimeyden hetkinä sitä vain miettii mistä saisi helpotusta pahaan oloon. Miltä tuntuisi suonensisäinen huume? En kuitenkaan halua sillekään tielle lähteä, koska tiedän sen jäävän viimeksi. Nyt istun sängylläni Panacodi ekstranani ja odotan väsymystä. Odotan vain, että nukahdan. 

sunnuntai, 2. syyskuu 2018

F60.3

Olen sitten virallisesti F60.3 (tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus) diagnoosia kantava ihminen. Lyhemmiten sanottuna epävakaa persoonallisuushäiriö. Tässä teille pieni tietopläjäys aiheesta.                     

                                  

Häiriölle on tyypillistä laaja-alainen tunnetilojen ja minäkuvan epävakaus ja käytöksen huomattava impulsiivisuus. Ihmissuhteet ovat usein intensiivisiä ja epävakaita vaihdellen voimakkaasta ihannoinnista täydelliseen vähättelyyn. Käytökselle on ominaista hylätyksi tulemisen pelko, alttius ärtyä helposti, vaikeus kontrolloida suuttumusta, itsetuhoinen impulsiivisuus ja toistuvat itsemurhayritykset. Epävakaata persoonallisuutta on kutsuttu myös rajatilapersoonallisuudeksi tai borderline -persoonallisuudeksi.


Seuraavassa tyypillisiä piirteitä:


  • Käsitys omasta itsestä on ailahtelevainen – välillä epäonnistunut, mitätön ja hävettävä yksilö ja välillä erinomainen ja pärjäävä.

  • Vaikeus toimia pitkäjänteisesti – elämän suunnitelmat saattavat muuttua nopeasti, on vaikea sitoutua suunnitelmiin tai sovittuihin asioihin.

  • Tunteiden sääteleminen on vaikeaa; varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita, ja se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.

  • Mielialat vaihtelevat nopeasti joko itsestään tai tilanteiden mukaan.

  • Toistuva tai jatkuva sisäisen tyhjyyden tunne.

  • Impulsiivisuus – hetken mielijohteesta tehdyt asiat, jotka jälkikäteen harmittavat.

  • Itsetuhoinen käyttäytyminen – itsensä tahallinen vahingoittaminen tai sillä uhkaaminen.

  • Musta–valko-ajattelu - On vaikea nähdä samassa ihmisessä tai asiassa samanaikaisesti sekä hyviä, että huonoja puolia.

  • Ajoittain todellisuuden tajun hämärtyminen – harhaluuloja tai epätodellisia kokemuksia saattaa esiintyä etenkin kriisitilanteissa.


​Käytännössä nämä taipumukset johtavat siihen, että elämä usein tuntuu olevan kaaoksessa ja on erilaisia ihmissuhdeongelmia. Hoitokontaktissa esiintyy vaikeutta sitoutua pitkäjänteisiin suunnitelmiin ja sietää rajoituksia ja sääntöjä. Tämä persoonallisuushäiriö johtaa usein jonkinlaisiin sopeutumisen tai pärjäämisen vaikeuksiin, mutta ympäristössä joka on persoonallisuushäiriöiselle sopiva, oireita esiintyy vähemmän tai ei ollenkaan.

                                                                    

Sellaista. Alkuun tuntui, että diagnoosin saaminen oli helpotus, mutta nyt olen lähinnä ollut surullinen ja kauhistunut. En tiedä miten näin laaja-alaisen ongelman kanssa pärjää. Tunteet menee niin vuoristorataa ja viha on pääasiallinen tunne lähes 24/7. Se vituttaa, kun sisällä on sellainen tyhjyys ja ikuinen viha ja kiukku. Tuntuu, että on jotenkin hukassa tässä elämässä. Kaikki tuntuu todella haasteelliselta. Tulee mökötettyä ja itkettyä liian usein. Se on raskasta.


lauantai, 23. kesäkuu 2018

Raiteilla vai ei?

Hellou. Kirjoitusfiilis on ollut totaalisen kadoksissa jo pidemmän aikaa. Mitään ei saa aikaiseksi. Olin kolme viikkoa sairaalassa keräämässä voimia. Jakso nyt ei paljoa antanut. Parasta siellä oli ruoka jota tarjoiltiin viidesti päivässä. Alkuun ruokahalu oli huono, mutta hiljalleen sekin parantui. Ruoka oli hyvää ja monipuolista. Osastolla oli lääkäri tapaamisia ja omahoitaja keskusteluja. Hoitajien kanssa jutustelu oli ihan mukavaa, mutta eipä niistäkään maailmaa mullistavia oivalluksia kehkeytynyt. Osastolta oli mahdollista osallistua erilaisiin ryhmäterapioihin. Niistä tykkäsin. Oli kädentaitoryhmää, puutarhaterapiaa ja ulkoilua ym. Tarjolla oli paljon muutakin, mutta noissa nyt tuli ainakin käytyä. Jaksolla aloitettiin uniongelmaan nukahtamislääke ja rauhoittava otettiin yöstä pois. Rauhoittavaa käytän tarvittaessa vieläkin, lähinnä päivällä tai illalla, kun ahdistus menee liian pahaksi. Ahdistusta oli alkuun lähes joka päivä, mutta hiljalleen se alkoi helpottamaan. Tarvitsen kerran tai kaksi viikossa rauhoittavaa tasaamaan oloa. 

Jaksolla masennus ja kurjuus pääsi kovan kuoreni läpi ja sen jälkeen olen lähinnä ollut säälittävä itkevä ihmisraunio, joka on vaan kotona ja katsoo Netflixiä päivästä toiseen. Kotitöiden tekeminen on äärimmäisen raskasta. Joka päivä koitan tehdä jotain pientä. Pesen pyykkiä, laitan astianpesukoneen päälle ja sitä rataa. Puhtaat pyykit päätyvät olohuoneen lattialle rutulle ja niiden saaminen kaappiin tuottaa suuria vaikeuksia. Asuntoani en jaksa siivota ollenkaan. Vanhempani käy siivoamassa kämppäni parin viikon välein. Roskatkin roudaan monesti parvekkeelle ja vanhempani vievät ne roskiin. Kuinka säälittävää elämäni onkaan? Kuinka syvälle pimeyteen olenkaan vajonnut. Päivät tuntuvat tuskallisen pitkiltä ja iltaisin toivon ettei aamulla tarvisi enään herätä, mutta joka vitun aamu herään ja totean ääneen, että taas uusi paska päivä alkaa. Jeij. Tällaisia mietteeni ovat olleet viimeiset pari kuukautta. Nyt olen ehkä viikon verran ollut hieman energisempi ja jaksanut käydä vähän ihmisten ilmoilla. Roskat olen saanut toimitettua roskikseen, mutta kämppää en vain jaksa siivota. Kaupassa tulee käytyä kerran viikossa. Liian useasti kärsin nälästä, koska jääkaappi on tyhjä ja en jaksa mennä kauppaan. En halua pyytää vanhempiani käymään kaupassa. Olen sitä mieltä, että jos en jaksa itse käydä kaupassa niin olen sitten saatana syömättä. Mulle riittää jo se nöyryytys, että vanhempani siivoavat asuntoni. Rajansa kaikella. 

Suhdekuviot menee miten menee. Riitoja on lähes joka päivä, hermoni ovat aivan riekaleina. Epäilen, että saan diagnoosiksi epävakaan persoonallisuushäiriön. En enää pysy tunteideni vuoristoradassa mukana. Mielialani voi muuttua tunnin aikana useaan kertaan. Voin olla iloinen, surullinen, vihainen tai peloissani ja paljon kaikkea muuta. Tunteet menevät laidasta laitaan. Kaikki tuntuu haastavalta ja elämä kiitää päin persettä valonnopeudella. Mieleni on tasaisen musta ja toivo on täysin vieras käsite. Peilistä katsoo ruma ja lihava ihminen. Itseinho on jäätävä. Tekisi mieli hajottaa kaikki kokovartalopeilit asunnosta. Peilistä katsoo tuhansia kiloja painava merimursu. Liikkuminen tuntuu raskaalta tässä kehossa. Olen lihonut nelisen kiloa ja näin pienessä kropassa sellainen määrä näkyy vittu maan kiertoradalle asti. 

Muutoksia on muutenkin tulossa ihan liikaa. Nicin perhe on tulossa hänen luokseen. PERHE joka sisältää kolme lasta. Leikki-ikäinen ja pari teinin alkua. Olin ollut siinä uskossa ettei asiat ole muuttumassa vuosiin. Nicillä on perhe toisella paikkakunnalla ja hänellä on työasunto lähellä mua. No nyt asiat muuttuivat nopealla tahdilla. Perhe muuttaa kesäkuun lopussa tänne. Siinä ei paljoa mun haluamiset vaikuta. Alkuun Nici oli sitä mieltä, että kaksio riittää vallan mainiosti. Sitten mielenkiinto heräsi kolmioon ja sitäkin mietittiin. Sitten varmistui, että teint muuttaakin jo nyt eikä vasta ensi vuonna, meni pakka ihan uusiksi. Alkoi ison vuokra-asunnon etsintä jonne mahtuu koko perhe ja mä. Mä oon paikalla joskus. Pidän oman asuntoni, koska en todellaan kestä perhe-elämää 24/7. Pyysin, että saan isoon vuokra-asuntoon oman huoneen, jossa voin välillä olla omassa rauhassa. No siitä on nyt sovittu, että saan huoneeni. Toivotaan, että asia oikeasti tulee tapahtumaan. Mulla on vaikeaa ajatella, että perhe tulee tänne. Mulla ja Nicillä on ollut aina viikot aikaa olla yhdessä, mutta eipä ole enää. Nyt on vain perhe-elämä ja mun asunto joka on tunnin ajomatkan päässä. Nici on luvannut, että tulemme saamaan kahdenkeskeistä aikaa. En tiedä miten se käytännössä tulee sitten onnistumaan, kun nuorin lapsi on hoidossa ja sitä pitää hakea hoidosta ja Saanalla on iltapainotteinen työ. Nicille on myös helpompaa olla perheen luona, kun tulla mun luokse tunnin ajomatkan päähän. On helpompaa, kun työpaikka on nurkan takana versus tunnin ajomatkan päässä. Voi olla, että yhteinen aika tulee pikkuhiljaa vähenemään. Itse en pysty olemaan perheen luona montaa yötä putkeen koska meteli on ihan vittu infernaalista. Mun pitää vaan koittaa sopeutua tai tyytyä siihen, että Nici tulee joskus mun luokse. Stressiä on vaikka muille jakaa. Huokaus. 

Sitten sananen lähitulevaisuuden suunnitelmista. Masennusta ja unettomuutta on nyt lähdetty hoitamaan. No alkuun nyt kartoitetaan tilannetta ja mietitään mitä tehtäisiin. Olen käynyt psykiatrilla ja sosiaalityöntekijällä. Ensi viikolla mulla alkaa persoonallisuus kartoitus, jonka lääkäri tekee. Siihen menee pari kolme tapaamiskertaa ainakin. Siitä odottelen uutta lähes varmaa diagnoosia. Olen melko varma, että mulla todetaan epävakaa persoonallisuushäiriö. Siihen ei paljoa lääkkeet sitten auta. Paykoterapiaa ja uusien ajattelumallien luomista. Helpompaa olisi kuolla pois, kuin muokata itseään seuraavat kolme vuotta intensiivisessä psykoterapiassa. Mulla on jo kolme vuotta psykoterapiaa taustalla. Tällä psykoterapian määrällä olen kohta itsekin pätevä psykoterapeutti. Jos saan taas sen kolmen vuoden tuomion niin olen sitten käynyt kuusi vuotta psykoterapiaa. Siinä ajassa olisin lukenut itseni jo lääkäriksi. Aika kuluu, mutta samat ongelmat pysyvät mukanani eivätkä ne jätä mua rauhaan. Vien luultavasti ongelmat mukanani hautaan asti. Voisin päättää masentavan tarinani tähän ja jatkaa toisena päivänä. 

lauantai, 14. huhtikuu 2018

Burnoutia ja muuta mukavaa

Teksti tulee olemaan sekava, koska ajatukset hyppii ja lopputulos on sen mukainen.

Mulla on taas huonompi vaihe menossa elämässä. Olin hetken töissä kotipalvelussa, mutta se ei ollut todellakaan mun juttu. Väsyin siellä pahasti ja mun hermot hajosi lopullisesti. Mulla on ollut uniongelmia koko elämän ajan. Kesällä lääkäri on viimeksi maininnut saikusta, mutta mielestäni en sitä tarvinnut. Olisi varmaan kannattanut vaan ottaa se saakelin saikku vastaan. No enpä mä ole töissä ollutkaan kesän jälkeen. Kotipalvelu työ repäisi mut kerrasta pimeyteen. Se oli viimeinen niitti tähän arkkuun. Olin tossa alkuvuonna reissaamassa ja olin sielläkin jo aika väsynyt. Kotona aloitekyky alkoi hiljalleen katoamaan ja pian väsymys oli jatkuvaa, mutta unta ei tullut kunnolla. Perus aamuyön tunneilla nukahtaminen ja puolenpäivän jälkeen herääminen alkoi taas entistä enemmän syömään pientä ihmistä. Unettomuus hajottaa mieltä ja kroppaa rajusti. Uni on aivoille elinehto, joten voi vaan kuvitella mitä se tekee keholle ja mielelle, kun vuosikausia jatkuu tällainen oravanpyörä. On kauheaa paskaa huomata, että kaikki alkaa taas murenee ja terveydentila heikkenemään. Romahtaminen tähän tilaan tapahtui lopulta viikossa. Mieli oli mustaa ja sisältä kumpuava viha oli saanut vallan.

Onhan mulla ollut ongelmia jo pidemmän aikaan. Sasun kanssa ollessani ilmassa oli merkkejä tulevasta. Olin aina vihainen ja mustasukkainen ja ties mitä kaikkea. Tarkoituksellisesti työnsin toista pois läheltäni. En olisi halunnut satuttaa toista kiukkuamisellani, mutta näin kuitenkin tapahtui. Olisin vain halunnut olla yksin ja suojella näin ihmisiä lähelläni. Eihän tämä oikea tapa ole, mutta näin mieleni toimii ja niin se toimii edelleenkin. Onneksi välit Sasuun ovat hyvät. Kirjoittelemme ajoittain ja käymme joskus kahvilla. Nyt emme ole hetkeen nähneet, mutta toivottavasti näemme tulevaisuudessa. Niin ja takaisin asiaan. Mulla on nyt ollut uniongelmien lisäksi kaikkia vanhoja tuttuja oireita. Itsetunto on huono ja itseinho on valtava. Ahdistaa henkisesti jatkuvasti. Itken taas enemmän kuin laki sallii. Tunteiden käsitteleminen on taas muuttunut ongelmaksi. Lähinnä vihanhallinnan kanssa on ongelmia. Hermot menee alta nanosekunnin. Sisällä on vihaa, raivoa ja pahaa oloa. Kiihdyn ja menetän malttini. Joudun keräilemään ja rauhoittelemaan itseäni. Joskus Niki joutuu puhumalla ja fyysisellä kosketuksella rauhoittamaan mua. Kun olen raivon tai pahanolon kourissa, on kosketus silkkaa tuskaa. Se sattuu ja kuumat kyyneleet vain valuvat silmistä. Yleensä Niki saa mut rauhoittumaan kun vain pääsee mun lähelle.

Mulla on korkeat suojamuurit jotka suojelevat ja ne nousevat tunteiden vuoristoradassa ylös. Torjun ihmisen ja haluan vain vetäytyä omiin oloihin. Niki tietääkin että tarvitsen paljon omaa aikaa jotta rauhoitun ja saan itseni kasaan. Joskus on vain helpompaa antaa pölyn laskeutua ja antaa hieman aikaa. Pyytelen sitten anteeksi ja harmittelen tilannetta jonka taas kerran olen itse aiheuttanut. Miksi on niin helvetin vaikeaa olla hyvä ihminen? Viha on nykyään ihan omaa luokkaansa. Saa jo tosissaan pidätellä itseään etten sekoa vaikka kaupassa totaalisesti, kun joku urpoilee tai vaikka sattuu nyt ihan vain katsomaan mua muka oudosti tms. Voisin sillä saatanan punaisella sekunnilla repiä joltain urpolta pään irti. No vähintäänkin huutaa ja räyhätä että mikä vittu sun ongelma on, suksi nyt vittuun. Ongelma taitaa kuitenkin olla mussa itsessä, harvemmin muissa. Välillä tärisen ja kihisen kiukusta. Joskus on pakko aiheuttaa pientä kipua itselle jotta on helpompi käsitellä vaikeita tunteita. Painan kynnet lähes ihosta läpi. Revin kynnet verille. Syön sormista nahkat niin pahasti, että ne näyttävät aivan järkyttäviltä. Verta valuu ja sormet ovat kipeät useamman päivän. Niin tyhmää ja kivuliasta mutta samalla niin nautinnollista. Tuskaa ja kipua on helpompi käsitellä kuin muita tunteita. Olen alkanut myös kritisoimaan Nikiä ja hänen vaimoaan Saanaa. Kannan huolta heidän suhteestaan kun itse haluaisin joitain asioita heidän suhteestaan korjata. Heillä on omat näkemyksensä ja ne eivät aina kohtaa omieni kanssa. Puutun myön Saanan ja Teron suhteeseen sanallisesti. Kuka vittu mä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä väärin. Mitä heidän tulisi tuntea ja vaatia. En osaa hoitaa edes omaa elämääni, saati sitten toisten. Jippajei.

No mutta niin. Mä olen tällä hetkellä saikulla, ollut jo kohta kaksi kuukautta. Tulen tarvitsemaan vielä ainakin puolivuotta saikkua, että kykenen hillitsemään itseni ja suoriutumaan sosiaalisista tilanteista ilman, että saan aikaiseksi ruumiita. Tällä hetkellä saan sairauspäivärahaa ja toimeentulotukea jolla saan maksettua vuokran ja elämisen ylipäänsä. Saikulle jääminen on kova pala vaikkakin viisain ratkaisu. Saikku tietää miljoonan asian hoitamista. Lääkärissä, Te-toimistossa ja sossussa käyntiä ainakin noin alkuun. Hakemuksia pitää täyttää ja tehdä sinne ja tänne. Erilaisia liitteitä täytyy lähettää Kelaan jne. Lista tuntuu olevan loputon. On paljon helpompaa sinnitellä töissä kuin "joutua" saikulle. Tässä yhteiskunnassa ihminen ei kerkiä missään välissä toipua, kun vaadittavia asioita on niin paljon. Tee sitä ja tee tätä. Hommaa sellainen lähete ja tällainen lausunto lääkäriltä. Jo pelkästään lääkäriin ajan saaminen on oma taiteenlajinsa. Sua pompotellaa ihmiseltä ihmiselle ja usko alkaa loppumaan. Tuskin olen näiden ongelmien kanssa yksin.

En toivonut burnoutia mutta sen sain, TAAS. Aika on väärä, vaikka tuskin se on koskaan oikea. Nyt se ei olisi kuitenkaan ollut suotavaa. Nyt tulee tapahtumaan muutenkin paljon muutoksia ja mun romahtaminen ei auta asiaa. Kaikkien elämä vaikeutuu. Jeij, hyvä minä. Fuck. Säälittää että Niki saa paskaa niskaansa multa. Valitan ja kiukkuan. Olen eksyksissä ja kauhuissani. Miten kaikki tulee järjestymään ja mitä se vaatii. Meneekö mulla suhde katolleen tämän kaiken takia. Mielessä ilkkuu pieni demoni joka huutelee että ansaitsen tämän, ansaitsen tämän kaiken paskan. Mä en ansaitse Nikiä, en ole hänen arvoisensa. Mun kuuluu olla yksin. Erakko ja unohdettu. En tiedä mistä helvetistä tää ajatus kumpuaa, mistä se on saanut alkunsa ja mihin se tulee vielä johtamaan. Onneksi Niki on sanut, ettei hän lähde luotana vaikka kuinka koittaisin häntä karkottaa luotani. Onneksi hän on niin vahva ja ymmärtää, että torjumiseni takana on oikeasti avunhuuto. Huudan äänettömästi, että tarvitsen sua, älä lähde luotani, rakastan sua. 

  • Viimeisimmät artikkelit

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    30+ nainen kirjoittelee omasta elämästään ja näkemyksistään eli enemmän ja vähemmän liibalaabaa.

    jada.vaan@yahoo.com