Tänään kirjoitan mietteitä parisuhteesta ja pettämisestä. Tämä aihe tuli mieleeni, kun katselin Temptation Island ohjelmaa. Tuntuu, että nykyajan parisuhteet ovat muuttaneet muotoaan ja suunta on kohti huononpaan. 

Itse olen nuoruudessani harrastanut pettämistä parisuhteessa. Luultavasti se, että aloin alaikäisenä seurustelemaan ja suhde kesti puolet elämästäni vaikutti asiaan. En ollut kerinnyt vielä kokemaan ja näkemään tarpeeksi. Hairahduin pettämään useammankin kerran. Seuraavassa suhteessa en tiennyt olinko parisuhteessa vai sinkku, mutta tekemiseni tulkittiin pettämiseksi. En ymmärrä miten pystyin pettämään ja satuttamaan toista ihmistä. Silloin ennen se ei vain tuntunut niin pahalta. Olin nuori, tyhmä ja säälittävä. Sain itseni ja parisuhteeni aina totaalisesti solmuun. Olen aina omistanut todella voimakkaan ja itsepäisen omantunnon, joka huusi aina pääni sisällä. Alkuun sain huudon vaimenemaan, mutta lopulta se muuttui sietämättömäksi, enkä pystynyt enään jatkamaan. Kerroin aina pettämisestä ja sain aina puhuttua itseni selville vesille. Osasin manipulaation jalon taidon. Se oli väärin, että manipuloin, mutta väärin oli myös se, että mulle annettiin aina anteeksi.

Ainainen anteeksi antaminen kertoo vääristä arvoista parisuhteessa. Jos saa aina anteeksi, on asiat todella huonosti. Parisuhteessa ei ole enään tai alunperinkään ollut rakkautta ja kunnioitusta toista kohtaan. Kuvioissa on mukana lapsia joiden takia pysytään yhdessä, mutta eletään täysin eri elämää, mutta silti välitetään jollain tasolla toisesta. Luultavasti mukana on ripaus välittämistä tai sitten puhdasta kostonhimoa, jolla evätään toisen lähteminen parisuhteesta. Joskus tahdotaan vain tehdä toisen elämästä mahdollisemman vaikeaa. Tällainen toiminta on surullista. Joskus myös tuttu ja turvallinen houkuttaa jäämään suhteeseen, tietää toisen olevan rinnalla, oli asiat miten huonosti tahansa. Joskus kyseessä voi olla rakkauttakin tai sitten toinen on vain tottunut siihen, että hän tyytyy siihen mitä saa. Jos vain ylipäänsä saa huomioo, niin se on riittävää, vaikka tietää toisen osapuolen pettävän. On turtunut, tottunut ja hyväksynyt tilanteen, näin se vain menee. No eihän se näin oikeasti mene, mutta joku voi alkaa lopulta uskomaan niin. Se perinteinen ja yleisin syy kuitenkin lienee taloudellinen riippuvuus toisesta ihmisestä. Pelko siitä ettei pärjää yksin. Pelko ettei saa laskuja maksetuksi, menettäen toivonsa lisäksi myös luottotietonsa ja syöksykierteellä putoaa pohjalle. Tällainen ajattelutapa ei ole tervettä. Ei toisen ihmisen kanssa tule olla vain jostain velvollisuuden tunteesta. Etkö silloin elä onnetonta elämää? Elämää, joka menee ohi silmiesi kiihtyvällä vaudilla. Pian huomaa, että elämä on ohi, etkä saanut siitä mitään irti. Elämän pitäisi olla onnellinen ja rikas kokemus. Ainahan se ei näin mene, mutta jokainen on oman elämänsä herra ja päättää itse miten elämänsä elää ja miten sen käyttää. Palataanpa sitten takaisin omaan henkilökohtaiseen elämääni.

Noiden pettämisten jälkeen silmäni avautuivat. Näin kuinka pettäminen satuttaa toista, kuinka se satuttaa itseäni ja läheisiäni. Tein kaikille osapuolille vain pahaa ja hankaloittin kaikkien elämää toimillani. Viimeisin parisuhteeni, jossa päädyin lopulta pettämään opetti mulle todella paljon. Parisuhde oli vaikea ja se ei ollut todellaan helppo tai reilu mua kohtaan. Se oli omanlaisensa painajainen, josta lopulta pääsin pois. Tämä suhde opetti mulle todella paljon, todella raakalla ja karulla tavalla. Tämän jälkeen olen ollut ylirehellinen. En ole koskaan tykännyt valehdella, enkä sitä ole juurikaan harrastanut. Lähinnä olen sellaisia pieniä valkoisia valheita kertonut tai jättänyt jotain tarkoituksella sanomatta, mutta valehtelemalla en ole valehdellut. Vaikea ja huono suhde antoi kaiken paskan lisäksi kuitenkin paljon uusia näkökulmia ja muokkasi mut erilaiseksi ihmiseksi. Olen aina ollut suorasanainen, mutta nyt parisuhteen loppumisen jälkeen olin oikea totuuden torvi. No siitäkös saa kunnon sopan aikaiseksi, kun sanoo kaiken päin naamaa. Täräytätin tajunnanvirtaa tiskiin ja aiheutin aina pientä hämminkiä. Olin ennen sosiaalisesti erittäin kyvykäs ja mun oli helppo puhua asioista, mutta tietynlainen parisuhde viritti mut uudelle taajuudelle ja sellaiseksi hyvin pitkälti jäin. Voisin tehdä ylirehellisyydestäni kokonaan oman postauksen. Omaan nykyään lähes Asperger tyyppisiä piirteitä, kun avaan suuni. Hairahduin taas komeasti aiheesta, siispä takaisin asiaan.

Temptation Island sai ajattelemaan asioita. Olen itse elänyt samantapaista kuluttavaa elämää mitä pariskunnilla tuntui olevan. Rajat ovat löyhät tai niitä ei juurikaan ole. Jos on parisuhteessa, niin pitäähän siinä jonkinlaiset rajat olla. Avoin suhde on asia erikseen ja siinä rajat ovat täysin erilaiset, kuin ns. tavallisessa parisuhteessa. Sitten taas, kun ajattelee mitä on se ns. normaali parisuhde? Entisaikojen parisuhteet ovat historiaa, kukaan ei ole enää yhdessä viittäkymmenttä vuotta onnellisesti. Tuntuu, että nykyajan parisuhteet ovat jotain sairasta peliä tai kukaan ei ole oikeasti tosissaan toisen kanssa. Maailma on muuttunut ja ihmiset sen mukana. On parisuhteita, jossa ei juurikaan ole rajoja. Mikä on niiden suhteiden tarkoitus? Kummatkin saa mennä miten haluaa, mutta silti ollaan yhdessä. Tehdään asioita, jotka ovat väärin ja syyllistetään siitä lähinnä toista, mutta ei kuitenkaan itseään. Kuulutetaan suureen ääneen, että toinen on ylittänyt rajat törkeästi ja se on anteeksiantamatonta. Sanotaan myös, etten mä itse tekis koskaan noin, mutta silti syyllistyt juurikin niihin samoihin asioihin, kun katsot omaa toimintaasi. Sitten oma levelinsä on se, että jos toinen on tehnyt väärin ja esimerkiksi pettänyt, voi toinen osapuoli nyt kostaa ja tehdä itse samanlailla. Siis mitä helvettiä? Ollaan pienessä ristiriidassa niiden omien arvojen kanssa. Menee hetki ja anteeksiantamaton muuttuukin ihan okeiksi, kun teet sen itse. Ei hyvää päivää sanon mä. Toki ihmisen ikä vaikuttaa paljon käyttäytymiseen, mutta silti tuntuu, että kaikki on ihan päälaellaan. Sekin tuntuu myös olevan yleistä, että petetään törkeästi ja annetaan sitten anteeksi tai jotain siltä väliltä ja jatketaan suhdetta. Missä vaiheessa pitäisi oppia virheistä ja kokea oikeasti niitä tappioita tai alkaa tekee oikeasti parisuhteen eteen kaikkensa, että saisi sen toimimaan. Mustasukkaisuus ja rajoittaminen sairaalloisesti on myös yleistä suhteessa. Siinäkin mennään lopulta sen kysymyksen pariin, että onko suhde hyvä? Oletko toisen kanssa vain siksi, ettet uskalla jättää toista, kun pelkäät, että hän joutuu hullujenhuoneelle. Siinä hyvin nopeasti oma elämä menee ohi, kun paapoo toista ja elää hänen säännöillään. Lopulta päästään taas uuteen kysymykseen, mikä on hyvä ja terve parisuhde? Mielestäni se on sitä, että rakastaa toista sellaisena, kuin hän on. Luottaa toiseen ja antaa hänelle tilaa ja omaa aikaa. Arvostaa toista ihmistä ja huomioi hänet. Tekee pieniä ja isoja asioita toisen ja suhteen hyväksi. Rehellisyys ja totuus tekee mielestäni parisuhteesta toimivan. Suhteessa on kaksi ihmistä, mutta myös toisaalta vain yksi kokonaisuus, joka on ME. Toinen tuntee sut läpikotaisin ja tukee sua kaikessa, mutta silti olette yksilöitä, ihmisiä, joilla on oma tahto, mutta samalla myös yhteinen tahto. Kunnioitat toista ja pyrit olemaan hänelle hyvä. Siihen kuvioon ei kuulu pettäminen. Jos niin kuitenkin kävisi kaikesta huolimatta, tulisi sekin kertoa toiselle. Tulisi toista kunnioittaa ja kertoa hänelle totuus. Kaikki suhteet eivät kestä koko elämää. Jokaisella suhteella on oma tarkoituksensa ja aikansa. Jokainen suhde opettaa jotakin. Lopulta, kun olemme oppineet tarpeeksi, voimme elää onnellisesti parisuhteessa. Kukaan ei tiedä kauanko se kestää ja onko niin tarkoitettu, mutta jokainen päivä tulisi elää täysillä ja antaa kaikkensa, jottei tulisi katumaan myöhemmin mahdollisesti tekemättömiä tai tehtyjä asioita. Kaikella on syy ja kaikella on seuraus. Eletään hetkessä, mutta samalla myös tulevaisuutta.